3x klassista kirjoitusta yhteisöllisyydestä

Tässä 3x klassista esseetä yhteisöllisyydestä. Tokihan ne voisi lukea niitten omilla sivustoilla, mutta sivustot mihin ne on alunperin kirjoitettu – on ollut epäaktiivisia ja siten on aina riski olemassa, että ne sivustot katoaa ennenpitkää siksi on hyvä korjata ne tännekin ”talteen”

Alain de Benoist ja aikamme sosiaalinen kysymys

Teoksessaan Aufstand der Kulturen eurooppalaisen uuden oikeiston grand old man, Alain de Benoist, kehittää maailmankatsomustaan tavalla, joka on huomattavan helposti lähestyttävä ja perustuu yhteiskuntafilosofian parhaisiin perinteisiin. Hänen päättelystään löytää viitteitä oikeistoradikaaleihin ajattelijoihin kuten Dumont, Heidegger ja Schmitt, mutta siinä on myös viitteitä vasemmistoradikaaleihin kuten Marcuse ja Debord. Sellaiselle, joka on tottunut median antamaan kuvaan ”äärioikeistolaisista”, voi tulla yllätyksenä tapa, jolla de Benoist omalla esimerkillään mitätöi tämän stereotyyppisen mielikuvan. Sen sijaan, että hän puhuisi yli- ja alivertaisista ihmisroduista, puhuu hän oikeudesta erilaisuuteen ja erillisyyteen, sen sijaan, että hän pitäisi kansallisvaltiota poliittisen elämän ytimenä on hän myötämielinen alueelliselle itsehallinnolle ja eurooppalaiselle yhteistyölle. Hän on myös kritisoinut nykypäivän oikeistopopulistisia liikkeittä siitä, että nämä puhuvat mielummin ”maahanmuuttajista” kuin rakenteellisista ilmiöistä, kuten kapitalismista ja amerikkaistumisesta. Niistä ilmiöistä, jotka ovat jolyöneet hajalle eurooppalaiset yhteiskunnat.

de Benoist pitää liberalismia aikakautemme suurimpana ongelmana, siis sitä liberaalia yksilökäsitystä, joka on kapitalismin ja ihmisoikeusideologian avulla onnistunut tuhoamaan ja ajamaan ahtaalle vaihtoehtoisia orgaanisia yhteisöjä ja identiteettejä ympäri maailmaa. de Benoistin kuvausta liberaalista individualismista lukiessa hätkähdyttää eniten se asema, jonka em. ideologia on saavuttanut modernissa vasemmistossa. Se on niin merkittävä, että voimme puhua liberaalista hegemoniasta. de Benoist oivaltaa myös, että erot nykypäivän ”liberaalien” ja ”sosialistien” välillä ovat kaikissa tärkeämmissä kysymyksissä korkeintaan kosmeettisia.

Vaihtoehtona individualismille de Benoist esittää oikeutta erilaisuuteen, orgaanisia yhteisöjä ja identiteettejä. Hänen mielestään meidän tulisi aina tunnistaa ja tukea vastavoimia silloin kun ne ilmenevät, olivat he sitten Pohjois-Amerikkalaisia kommunitaristeja tai kolmannen maailman kansakuntia, jotka haluavat kulkea omaa polkuaan (ja miksi ei myös Kööpenhaminassa sijaitsevan Christianian kaltaisia vapaakaupunkeja). de Benoist tekee lukijaan hieman pessimistisen vaikutuksen sanoessaan, että massamaahanmuuton vaikutukset tänäpäivänä ovat kiistaton fakta, ja että paras vaihtoehto assimilaatiolle on aito ja anti-liberaali monikulttuuri, jossa myös ei-eurooppalaisten oikeus heidän erillisiin kulttuureihinsa tunnustetaan.

Tässä de Benoist onkin mielenkiintoisimmillaan sellaiselle vasemmistolle, joka pyrkii vapautumaan liberalismin hegemoniasta ja jakobinismista. Etnisesti tietoinen henkilö myötäilee de Benoistia hänen selostaessaan, että ongelman ydin ei ole massamaahanmuutto sinäänsä, vaan Euroopan kansakuntien yhteisöllisyyden ja identiteetin puute. Niin kauan kun tämä ongelma jatkuu, tulee massanmaahanmuuton pysäyttäminen käytännössä olemaan vaikeaa.

Aikamme sosiaalinen kysymys

de Benoist toteaa, että yhteiskunta, joka asettaa Yksilön ydinkäsitteekseen tulee myös todistamaan kuinka sosiaalinen kudos askel askeleelta purkautuu. Hänen mielestään sosiaalinen tulisi käsittääpoliittisesta ja taloudellisesta erillisenä sfäärinä, ja että se seuraa omia lainalaisuuksiaan ja sillä on oma käsitteistönsä  (myös poliittisella on omat käsitteensä ja kategoriansa, esim. ystävä/vihollinen-erittely kuuluu siihen). Liberaalissa yhteiskunnassa tulee taloudellinen tunkemaan tieltään poliittisen ja sosiaalisen (ja jopa moraalisen, ihmisoikeusideologian avulla, joka on jälkimodernin kapitalismin siiamilainen kaksonen, ja jonka nimissä johtava eliitti voi vaientaa ihmisiä ja kansoja, jotka yrittävät kulkea omaa polkuaan).

Tuloksena on epäpolitisioitu yhteiskunta, joka hajoaa sosiaalisesti. Perinteiset yhteiskunnat määrittelivät vapauden osallisuutena yhteisöön, jäsenyytenä tiettyyn kohtalonyhteisöön (ruots.ödesgemenskap). Jälkimodernissa yhteiskunnassa määritellään vapaus ”yksilön” oikeutena tehdä ”niin kuin haluaa”. Tämä saattaa kuulostaa teoriassa houkuttelevalta, mutta todelliset vaikutukset eivät ole yhtä sympaattisia.

de Benoist kuvaa kuinka itsemurhat, psyykkiset sairaudet, huumeet, lääkitys ja yksinäisyys ovat levinneet Ranskassa sitten 1960-luvun. Yksilö, joka ”tekee niin kuin haluaa” näyttäisi useinmiten kärsivän tarkoituksettomuuden tunteesta. Jos ihminen kerran on ”poliittinen eläin”, ei hän voi hyvin epäpolitisoituvassa yhteiskunnassa, ilmiö joka on väistämätön individualismille rakentuvassa yhteiskunnassa.

Kapitalismin alkuvaiheessa keskeiseksi sosiaaliseksi kysymykseksi hahmottui uuden vaihdettavissa olevan työnväenluokan muodostuminen, jonka asema oli epävarma ja jota voitiin sen takia käyttää hyväksi. de Benoist huomauttaa, että varhainen kapitalismi oli usein konfliktien repimä, mutta että konflikti oli samalla sosiaalisen suhteen muoto, ja että yhteisöt ja yhteisöllisyys eivät varsinaisesti olleet merkittävästi uhattuina, edes kiihkeimmän luokkataiston aikana. Tämä taisto sai myöhemmin rauhallisempia muotoja hyvinvointivaltiossa. Toisin kuin naiivit liberaalit, jotka näkevät hyvinvointivaltion valheellisena esteenä utopistisen vapaamarkkinatalouden tiellä, huomaa de Benoist, että se oli tarpeellinen sillä ilman hyvinvointivaltiota liberaali yhteiskunta olisi sortunut omiin rakenteellisiin ristiriitoihinsa. Vaihtoehtona olisi ollut vähintäänkin yhtä kallis sotilasdiktatuuri. Individualistisessa yhteiskunnassa jossa yhteisöt ja yhteisöllisyys puretaan tulee myös vastuu turvallisuudesta laskeutumaan valtion harteille.

Uuden sosiaalisen kysymyksen de Benoist määrittelee poissulkemiseksi. Ryhmät, jotka vain muutama vuosikymmen taaksepäin vaivatta löysivät paikkansa työmarkkinoilla joutuvat nykytilanteessa poissuljetuiksi. Tässä ei löydy viitteitä suhteita luovasta konfliktista, vaan tässä on kyse sosiaalisen hajoamisprosessista ja sosiaalisten suhteiden häviämisestä. Sairaseläkeläiset ja pitkäaikaistyöttömät tuskin ovat osa yhteiskuntaa, vaikka yhteiskunta heidät elättääkin. Tämä on sekä inhimillinen tragedia että demokraattinen ongelma.

Ratkaisuja

de Benoist huomioi että niin vasemmisto kuin oikeistokin ovat avuttomia sosiaalisen hajoamisen edessä. Oikealla puolella löytyy toisaalta liberaaleja, jotka vaihtavat sosiaalisen taloudelliseen, ja luulevat siksi, että vapaammat markkinavoimat voisivat parantaa yhteiskunnan. Toisaalta löytyy myös maahanmuuttokriittisiä puolueita, jotka keskittyvät kriisin oireisiin mielummin kuin sen todellisiin syihin. Vasemmalta puolelta valitetaan myös individualismin ja moderniteetin seurauksia. Tarjotut ratkaisut tosin harvemmin yltävät almuja ja humanitääristä retoriikka pidemälle.

Tätä vasten de Benoist asettaa uudet keinot löytää yhteiskunnan sosiaalinen ulottuvuus ja ne uudet muodot jotka se ottaa. Hän mainitsee solidaarisuuden ja ylpeyden tiettyyn kaupunginosaan kuulumisesta ja jalkapalloseurat. Nämä ovat uusia sosiaalisen muotoja.  Sitä, kuinka nämä käytännössä voivat ratkaista sosiaalisen ongelman, on vaikeampi hahmottaa, mutta voidaan kuvitella, että uudet yhteisöt, joissa sosiaalinen yhteisöllisyys on vahvempi pystyvät myös luomaan perustan niille demokraattisen vaikuttamisen muodoille, jotka de Benoist esittää vaihtoehtoina edustukselliselle demokratialle. Todennäköisesti tulee niiden myös rakentua sille indo-eurooppalaiselle näkemykselle, jonka mukaan poliittinen on ensisijainen taloudelliseen nähden, ja tämä tarkoittaa tiettyjä rajoituksia vapaisiin markkinoihin ja siihen omistusstruktuuriin jonka se tuottaa.

https://riippumattomat.wordpress.com/2009/12/11/vieraskyna-de-benoist-ja-aikamme-sosiaalinen-kysymys/

Yhteisöllisyys on sana, joka oli tapetilla varsinkin koulusurmien aikaan. Sitä piti silloin vahvistaa, sanottiin. Yhteisöllisyyttä on myös aika ajoin hehkutettu kolmannen maailman siirtolaisten valttina, ja vaikka tämän hehkutuksen tarkoitus on usein mollata suomalaista kulttuuria ja yhteisöllisyyden puutetta sekä tarjota epärealistisia vaihtoehtoja suomalaisen yhteisöllisyyden vahvistamiseksi, ei ajatus ole täysin tuulesta temmattu. On päivänselvää, että monet siirtolaisyhteisöt ovat todellakin yhteisöjä niiden todellisessa merkityksessä, kun taas suomalainen yhteiskunta on suureksi osaksi atomisoitunut keskenään ristiriitaisten alakulttuurien ja irrallisten yksilöiden temmellyskentäksi.

Mutta mikä sitten on yhteisö ja siitä johdettu yhteisöllisyys? Yhteisö ei ole yhtä kuin ryhmä ihmisiä. Se on kokonaisuus ja siihen kuuluvat ihmiset tiedostavat sen olemassaolon ja oman jäsenyytensä siinä. Yhteisöllä on useinmiten yhteinen menneisyys ja kokemus jaetusta edusta ja käsitys yhteisestä tulevaisuudesta. Yhteisö tiedostaa olemassaolonsa kollektiivina. Yhteisöllisyys edustaa siis yksilöä suurempaa kollektiivista identiteettiä ja sen tiedostamista. Yhteisöllisyyttä ei voi syntyä sinne, missä ei ole yhteisöjä.

Suomessa perinteisiä yhteisöjä ovat ennenvanhaan edustaneet kyläyhteisöt ja pitäjät, ylemmällä tasolla maakunnat ja läänit, kansallisella tasolla suomalaisuus ja Suomi, kansainvälisellä tasolla pohjoismaisuus ja Pohjola, eurooppalaisuus ja Eurooppa. Kun siirrytään ylös paikalliselta tasolta, muuttuvat nämä yhteisöt kuvitelluiksi yhteisöiksi siinä mielessä, että yhteisön jäsenet eivät tunne eivätkä tule tuntemaan toisiaan, mutta silti jakavat käsityksen yhteisestä yhteisöstä. Todellisia ne ovat siinä mielessä, että ne perustuvat ihmisten identiteettiin ja käsitykseen kollektiivista, jolla on yhteinen menneisyys, yhteinen tulevaisuus ja samalla yhteinen etu.

——————————————————————-

Pitäjä on alkuaan länsisuomalainen sana, jolla on alun perin tarkoitettu esikristillisen ajan paikallisyhteisöjä. Pitäjät muodostuivat luultavasti kestitys- ja uhripitojen pitämistä varten (josta nimi), mutta kehittyivät myöhemmin itsehallinnollisiksi yhteisöiksi, joiden puitteissa hallinnoitiin ja jaettiin oikeutta.

Kristinuskon päästyä voitolle maassa alettiin pitäjiksi (ruots. socken) nimittää sekä kirkollisia seurakuntia että valtionhallinnollisia alueyksiköitä. Kirkkopitäjät (ruots. kyrksocken) muodostettiin tavallisesti esikristillisten muinaispitäjien (ruots. fornsocken) pohjalle. 1600-luvulta lähtien kirkkopitäjissä alkoi kehittyä seurakunnallinen itsehallinto, jonka päättävä elin oli pitäjänkokous.

Lähde: Wikipedia

————————————————————–

Yhteisö ja siihen kuuluvien yhteisöllisyys on olennainen osa ihmiseloa. Ihmiset ovat kautta aikojen pyrkineet järjestäytymään toimiviin ihmisyhteisöihin, jotka mahdollistavat kollektiivisen kehityksen ja yhteistyön. Vahvat yhteisöt kykenevät pitämään puoliaan paremmin ja ajamaan etuaan tehokkaammin kehityksen ja yhteistyön kautta kuin heikot yhteisöt, puhumattakaan atomisoituneista yksilökeskeisistä ”yhteiskunnista”.

Nyky-yhteiskunta peräänkuuluttaa yhteisöllisyyttä ymmärtämättä, mitä se oikeastaan on. Ikään kuin yhteisöllisyys voisi spontaanisti syntyä sattumanvaraisten yksilöiden välille. Historialliset yhteisöt ovat suurimmaksi osaksi tuhottu keskittämällä hallintoa ja päätöksen tekoa, ulkoistamalla paikallisia palveluita ja elinkeinoelämää, mielivaltaisesti purkamalla ja yhdistämällä perinteisiä yhteisöjä ja yleisesti huonontamalla todellisen yhteisön edellytyksiä. Perusteluna käytetään useinmiten tehokkuutta, joka syntyy keskittämällä ja yhtenäistämisellä. Mutta kuka lisääntyneestä tehokkuudesta hyötyy?

Yhteisöjen ja yhteisöllisyyden katoaminen Suomesta ja Euroopasta on valitettava tosiasia, jota ei juhlapuheilla korjata. Yhteisöt antavat yksilölleen identiteetin ja tarkoituksen tunteen samalla kun ne kollektiiveina pystyvät tehokkaammin puolustaa jäseniensä etuja. Kun tulevaisuus on yhteinen, on siihen yhdessä valmistauduttava. Kun menneisyys on yhteinen, on elämä looginen jatkumo sukupolvien ketjussa. Sirpaloitunut yhteiskunta vailla yhteisöjä on tuuliajolla, eikä sillä ole menneisyyttä eikä päämäärää. Se ei kykene puolustamaan etujaan, koska sillä ei ole käsitystä yhteisestä edusta. Sitä mukaan kun perheen, yhteiskunnan ja yhteisön perusyksikön, tarkoitus ja rooli vähenee, tulee kaikkivaltias yksilöstä, Minästä, yhteiskunnan suurin ehjä kokonaisuus – Kuningas Kuluttaja. Tällainen yhteiskunta on altis sen ulko- ja yläpuolella olevien intressien manipulaatiolle. Yksilö on yksin historiattoman massan keskellä, jolla ei ole menneistyyttä eikä tulevaisuutta, ainoastaan nykyhetki, joka on käytettävä mahdollisemman suuren yksilöllisen nautinnon saavuttamiseksi, mikä se nautinto sitten onkaan. Yhteisön tarjoamat raamit puuttuvat, eikä ihmisten toiminnalla ole enää suuntaa eikä perustaa yksilöllisen mielihalun ulkopuolella. Jokaisen tulisi ymmärtää, että tällainen yhteiskunta ei ole hyvä eikä toivottava.

Esimerkkejä toimivasta yhteisöllisyydestä ja sen rakentavasta voimasta löytyy nykyajan Euroopasta vain vähän. Malliesimerkkinä mainittakoon kuitenkin Sveitsi, tuo vuoristoinen liittovaltio maanosamme sydämessä. Sveitsissä paikallisyhteisöt ovat säilyneet vuosisatojen ajan modernisaation ja sitä seuranneen globalisaation mekanismeista huolimatta. EU-demokratian vastaisesti Sveitsissä ei pyritä keskittämään päätöksen tekoa mahdollisimman kauas demoksesta, vaan se pyritään tuomaan mahdollisimman lähelle paikallisyhteisöä, joka on kiintynyt kotiseutuunsa ja joka haluaa vaikuttaa sen kehitykseen ja tulevaisuuteen. Jopa yksittäisillä kylillä on edustuselimensä, lippunsa ja historiansa, ja ne saavat mahdollisuuden päättä omista asioistaan. Tämä on todellista kansanvaltaa ja vapautta, joka ei ole mahdollista ilman vapaita, kansainvaltaisia, itsensä tiedostavia yhteisöjä. Suora kansanvalta toimii katolilaisen subsidiariteettiperiaatteen eli läheisyysperiaatteenmukaisesti, jonka mukaan päätökset tulisi käsittää mahdollisimman lähellä niitä ihmisiä, keitä ne koskettavat, eli mahdollisimman paikallisella tasolla. Vahvan identiteetin, paikallisyhteisön yhteisöllisyyden ja kansanvaltaisen hallintoperiaatteen ansiosta svetsiläinen on ehjä, yhteisöllinen ihminen. Hän on ensijaisesti kyläläinen, seuraavaksi tietyn kantonin asukas, sitten oman kansallisuutensa edustaja ja lopulta sveitsiläinen. Sveitsissä käydessä eron Suomeen huomaa nopeasti. Kaikki tarvittava on saatavilla lähettyviltä olevista pienistä liikkeistä ja palvelupisteistä, joita hoitavat ja omistavat paikalliset ihmiset. Esimerkiksi huonekalut ostetaan saman korttelin pienestä, perinteikkäästä myymälästä, tutulta myymälänpitäjältä, eikä kehyskunnissa sijaitsevasta ostoshirvityksestä. Asioimisessa on henkilökohtaisen kosketuksen tunne, ihmiset ovat kiireettömiä ja avoimia.

Identiteetti on yhteisön tärkeimpiä elementtejä. Se antaa ihmiselle henkilökohtaisen kosketuksen yhteisöön, se on liima yksityisen ja yhteisen välillä. Identiteetti on myös ideaalisesti monitasoista, se muodostuu useammasta kerrostumasta. Vanhastaan eurooppalaisella ihmisellä on ollut paitsi yksilöllinen, myös paikallinen identiteetti, alueellinen identiteetti, etninen identiteetti ja valtakunnallinen identiteetti. Ylimpänä oli kristillinen identiteetti. Nämä muodostivat luonnollisen jatkumon eivätkä olleet ristiriitaisia keskenään. Keskiajan suomalainen oli paitsi tietyn pitäjän asukki myös hämäläinen tai karjalainen, suomalainen ja Ruotsin kuningaskunnan alamainen.

Löytääksemme yhteisöllisyys ja sen muodostama kollektiivinen voimavara on meidän palattava yhteisön juurille. Se yhteisöllisyys, jota meille tänään markkinoidaan on tosiasioista irrallista ja epärealistista, keinotekoista idealismia, jolla ei ole pohjaa tosielämässä. Ne eivät juurruta ketään mihinkään, eivät tee ihmistä osaksi mitään, vaan korkeintaan tarjoavat retorisen oikeutuksen nykypolitiikalle ja kehityksen suunnalle, joka ei missään mielessä suosi yhteisöjen autonomiaa ja kansanvaltaisuutta. Päinvastoin se etsii ”uusyhteisöllisyydesta” ideologista tukea hajoita ja hallitse -menettelylleen ja vallan keskittämiselle kansainväliselle eliitille. Sillä vallastahan tässä on kyse. Paras tapa etsiä kadotettua yhteisöä on tukea aloitteita, jotka tähtäävät paikallisen päätöksenteon ja itsehallinnon vahvistamiseen.

https://riippumattomat.wordpress.com/2009/12/09/yhteisollisyys-ja-identiteetti/

Totta kai olen täysin valmis, olen täydellisen väsynyt tähän päättymättömään kafkamaiseen painajaiseen mitä elämä tässä maailmassa on.

——————————————–

Helsingin Yliopistoon joukkomurhaa suunnitellut nainen (entinen mies) kiteytti yhdessä viesteistään elämäntilanteensa näin. Nainen oli vakavasti masentunut ja melkein kaikin muinkin tavoin psyykkisesti tolaltaan.

Osasin samaistua tuohon näkemykseen. Tämä häiriintynyt nainenhan on oikeassa.

Elämämme on käsittämätön kafkamainen painajainen, ja voin todistaa sen.

Selitys on yksinkertainen: ihmistä ei ole luotu kukoistamaan jälkiteollisessa, jälkimodernissa yhteiskunnassa. Olemme kehittyneet viettämään aikamme joidenkin kymmenien tai satojen tuttujen ihmisten tiiviissä heimossa, jahtaamaan ja keräilemään ruokaa ja sitten mahat täynnä vuolemaan nuotion äärellä ajankuluksi isorintaisia naispatsaita. Luontaiset ongelmat: pitää saada ruokaa, ja pitää löytää pari, jonka kanssa tehdä lapsia, ja sitten vahtia kumpiakin. Luontaiset viholliset: naapuriheimo.

Tämä on niin tylsä truismi, että nolottaa kirjoittaakin sitä. Mutta silti sitä ei ymmärretä, ennen kuin se otetaan lähtökohdaksi ja viitekehykseksi keskusteluihin aiheesta. Ihmisen elämä on melkein kaikilla tavoin erilaista kuin se, mihin hänet on luotu: ihmisiä on liikaa, eivätkä he todistetusti ole ystäviä eivätkä vihollisia, joten keneenkään ei voi täysin luottaa. Kaikkialla on näkymättömiä rakenteita kuten veroilmoituksia. Maisema kotisi ikkunasta on eräänä aamuna muuttunut – on aloitettu uuden huoltoaseman rakennustyöt, joten äkkiä ikkunastasi ei näy enää sitä samaa metsää kuin joka aamu.

Jos ajat ”autolla” liian lujaa sellaisen tolpan nokassa olevan pömpelin kohdalla, joitakin viikkoja myöhemmin kotiovesi reiästä saattaa tipahtaa tai olla tipahtamattakin paperinpala, joka tarkoittaa, että sinun pitää siirtää tällaisella hohtavalla näytöllä (”tietokone”) numeroita (”euroja”) sellaiseen riviin, jossa on toisia numeroita (”tilinumero”). Ja tämä on vielä hirveän suoraviivainen esimerkki. Nyt kun työpaikkoja lopetetaan automaation tieltä, on vain ajan kysymys, milloin ihminen voi elää elämänsä puhumatta toisille ihmisille ollenkaan. Tilanne on metsästäjä-keräilijäheimolaiselle aivan käsittämätön, ja vastaa psykologisesti ostrakismin rangaistusta, eli sitä kauheinta rangaistusta, jonka ihminen voi hirmuteostaan saada: heimosta hylkäämistä ja jättämistä yksin kuolemaan luontoon.

Virtuaalielämä on ostrakismia.

Paitsi että yhteiskunnalliset rakenteet ovat ennennäkemättömän haastavia ja tekniikka tekee asioista jatkuvasti omituisempia, nyt ollaan mylläämässä myös pään sisäisiä rakenteita. Meille esimerkiksi opetetaan nyt, ettei olekaan miehiä ja naisia, ja että miehet eivät haluakaan tehdä lapsia naisten kanssa ja naiset miesten kanssa, vaan kukin voi olla ihan mitä vain, eikä sitä voi, eikä saa, ennalta tietää eikä ylipäänsä huomatakaan, ellei tee sitä juuri oikealla tavalla. Ja meille opetetaan, ettei ole meidän heimoa, koska kaikki ihmiset vain ovat, eikä esimerkiksi itäafrikkalaisen muslimipaimentolaiskansan edustaja ole enää yhtään sen vähempää meidän heimoa kuin mekään, ja on hirvittävä sosialinen virhe olla uskomatta tätä. Meidän kaupunki ei olekaan enää meidän, ja kun se ei ole meidän, ei se ole enää kaupunkikaan, se on tiheä keräymä taloja, joiden ikkunaverhojen raoista vilkuillaan, mitä ulkona tapahtuu ja päätetään olla menemättä sinne.

Ja nämä uudet opit voivat jatkuvasti vaihtua tai olla vaihtumattakin. ”Aikaa on seurattava”, eli on allokoitava huomattava määrä mentaalienergiaa ja efforttia sen opettelemiseen, miten ensi kuussa on elämänsä elettävä, koska muuten siihen ei ehdi varautua, ei ehdi jännittää vatsalihaksia ennen iskua. Pehmeää pikku näpäytysiskua, kyllä vain.

Ekologisesti ajateltuna nämä ovat uusia mentaalisia ympäristöjä, ja ihmisiä pakkosiirretään niihin omilta mailtaan. Ne koettelevat ihmisen skitsofreniansietokykyä ja kaikki pienet koettelemukset kasautuvat, eikä ole näköpiirissä, että tämä koettelu muuta kuin lisääntyisi tulevaisuudessa, eikä ole näköpiirissä, että ihmisen psykologia äkkiä kehittyisi paremmaksi skitsofreniansietokyvyssä.

Eli yhä useampi tulee jatkossa reputtamaan. Skitsofrenian (niin metaforisen kuin patologisen) käyrä on jyrkästi nouseva.

Kasvojen blurraaminen tekee tästä henkilöstä itsensä näköisemmän.

Mikä eteen?

Se riippuu. Parhaiten selviytyvät ovat niitä neofiilisiä liberaaleja, jotka ovat perineet geneettisesti korkean Openness to experience- persoonallisuuspiirteen aivojensa rakenteeseen: he siis saavat dopamiinipalkkion nähdessään uusia, heille stimuloivia asioita. He eivät voi ymmärtää, miten muista ihmisistä kaikki tämä vapaus ja stimulaatio ei olekaan siunaus. Heidän ratkaisunsa on: lisää samaa, mutta miksi puhua siitä niin negatiivisesti? Lisää vapautta ja luovuutta, lisää sirpaleisuutta ja monimuotoisuutta ja väriä elämään kaikilla tasoilla, lisää sen hokemista, kuinka tärkeää on, että elämä on arvaamatonta jaepävalmista ja suloisesti vinksallaan, eikä koskaan voi tietää mitä huominen tuo (tai voi olla tuomattakin).

Päinvastainen on heistä luonnevika. En tiedä uskovatko he evoluutioon. Tai lukevatko historiaa.

He ovat etuoikeutettujen joukoista etuoikeutetuimpia. Heidän aivorakennettaan ei voi kukaan heiltä viedä. Eurovaaleissa Eurooppa äänesti juuri ahdasmielisen rajoittuneesti, joten etuoikeutetut toimittajat haukkuvat eurooppalaisia nyt tyhmiksi ja pahoiksi.

Toimittaja Asta Leppä kirjoittaa viime perjantain Suomen Kuvalehdessä asiasta. Hän pohtii liberaalien ja konservatiivien eroja ja on nähnyt kirjoitukseensa kiitettävästi vaivaa, mutta valitettavasti hän kirjoittaa näkemättä omien ja siteeraamiensa auktoriteettien neofiilisten silmälasien läpi. Lopputulos Lepällä on siis jotakuinkin, että konservatiivit ovat sellaisia kuin ovat, koska he ovat pelokkaita ja ahdasmielisiä eivätkä osaa suhtautua uuteen sinä ihanana mahdollisuutena, joka se tietysti liberaaleille on. He pelkäävät uutta ja muutosta, joten he pelkurimaisesti ja tyhmästi pakenevat konservatismiin, joka tietysti on lähtökohtaisesti väärin ja tyhmää. On täysin käsittämätön ratkaisu haluta lisätä ”kyttäämistä ja kurinpitoa”, jota yhteisö näille liberaaleille aina vain tarkoittaa tässä parhaassa Edistyksen tarinan perinteessä.

Lopputulos on juuri mitä konservatiivi olettaisi kliseisimmissä sterotypioissaan liberaaleista. Lepän artikkeli loppuu (tuoksahtaen kiitettävästi itseironiselta):

Itse en tunnu löytävän oikein mitään viiteryhmää. Sosiologi Teija Mikkolan kymmenisen vuoden takaisessa väitöskirjassa iso määrä punavihreään arvomaailmaan sitoutneita ihmisiä oli samassa jamassa. Skeptisiä puolueita kohtaan, vailla poliittista kotisatamaa, epämääräisesti tyytymättömiä asioiden hoitoon.

ja, aivan kuten [Helsingin Yliopiston tutkija Markus] Jokela kuvaa itseään, he eivät osanneet sanoa, millaisia asioita heidän ihannepuolueensa pitäisi edes ajaa.

Näkemyksistä kenelläkään ei sitä vastoin ollut pulaa.

Ehkä individualistinen aika on tehnyt meistä niin kranttuja, että puolueen pitäisi vastata näkemyksiämme aivan täydellisesti. Jos nimittäin äänestäisimme jonkinlaista kompromissiä, emme olisi enää ”aitoja”. Ja se taas olisi ahdistavaa.

Se vain, ettei täydellisessä puolueessa voi olla kuin yksi jäsen.

Minä itse.

Minä yksin, ymmälläni. Mutta ymmällä olo on ainoa vaihtoehto, koska kaikki muu on tyhmää ja ahdasmielistä eli väärin.

Nyt kun ensimmäinen WoW-sukupolvi pääsee murrosikään, on täysi syy pelätä lisää joukkomurhia. Jotkut ahdasmieliset ja rajoittuneet ihmiset kun eivät vain ymmärrä, kuinka tärkeää on antaa elämän hämmentää vain.

http://joonaskonstig.com/2014/05/28/elama-paattymaton-kafkamainen-painajainen/

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s