Venäjän ideologiasta hyviä kirjoituksia

Tässä vähän iltalukemista Venäjästä.

Vuosina 2005 – 2010 Venäjällä ilmestynyt neliosainen ”Uusi Venäjän doktriini” määrittää Venäjälle kaksi kaikenkattavaa strategista tehtävää. Aluksi pitää palauttaa Venäjän imperiumi, mutta lopullisena tavoitteena on nousta Yhdysvaltojen tilalle globaaliksi maailmanmahdiksi. Koska tähän mennessä on jo toteutettu monta asiaa uuden venäläisen maailman luomiseksi, on perusteltua tutustua doktriiniin lähemmin.

—————————->

Ei diktaattori vaan isä

Yhteenvetona Putinin ensimmäisen virkakauden tuloksista kirjoitti Turkissa toimivan Bilkentin yliopiston ulkomaansuhteiden laitoksen johtaja, brittiläinen historioitsija Norman Stone seuraavasti: ”Putinin onnistui vetää Venäjä pois siitä historiallisesta kehityssuunnasta, joka olisi voinut jatkuessaan aiheuttaa Venäjän hajoamisen valtiona.”

Venäjän johdonmukainen ja koordinoitu valtion sisäinen ja ulkopoliittinen toiminta oman vahvuuden ja vaikutuksen suurentamiseksi synnytti asiantuntijoiden joukossa jo Putinin ensimmäisellä virkakaudella paljon kysymyksiä. Ei ollut selvää, onko toiminta satunnaista eli tietyllä hetkellä syntynyttä suotuisten olosuhteiden hyväksikäyttöä, niin sanottua case-by-case-toimintaa vai onko Venäjän sisä- ja ulkopolitiikassa sekä toiminnoissa jonkinlainen ohjelmallinen tai doktriiniin liittyvä perusta? Ja mikäli on, minkälaiset ovat tämän suurvallan lähiajan ja pitkän ajan tarkoitusperät ja tavoitteet? Vastaukset näihin kysymyksiin antoi viisi Venäjän presidentin tiedemiehistä, ilmeisesti myös turvallisuuspalvelun ja kirkon edustajista muodostetun työryhmän laatimaa ja vuosina 2005 – 2010 ilmestynyttä kirjaa. Ne ilmestyivät kalliissa ulkoasussa ja upein kullatuin Venäjän kaksipäisin kotkin varustettuina teoksina. Erikoista oli se, että kirjan tilaaja ja kirjoittajien nimet selvisivät vasta kolmannessa osassa vuonna 2009.

Kokoelman ensimmäinen kirja ”Projekti Venäjä” ilmestyi vuonna 2005 ja herätti Venäjällä heti suurta huomiota. Tähän on myös erityinen syynsä: kirjassa oli kaksi mielenkiintoista yksityiskohtaa. Sen ensimmäisellä sivulla on kustantajan vetoomus tuntemattomille tekijöille pyynnöllä kertoa itsestään, koska kustantaja ei tiennyt kenelle maksaa kirjoituspalkkio. Kansilehden kääntöpuolella on maininta, että kirjaa levitetään kaikkiin valtion laitoksiin ja sen lukemista suositellaan kaikille valtion palveluksessa oleville. Venäjällä suositus valtion palveluksessa oleville tarkoittaa käskyä. Kirjassa analysoidaan kriittisesti lännen sivilisaatioiden  ja Venäjän kehitystä viime vuosisatojen aikana ja se on äärimmäisen vihamielinen demokraattista ja markkinatalouteen perustuvaa valtiojärjestystä kohtaan. Länsimaita ja erityisesti USA:ta syytetään kaikista kuolemansynneistä, joita Venäjälle on tapahtunut viimeisen vuosisadan aikana.

Muutamia otteita kirjasta:

”Venäjä on erityislaatuinen valtio… Sen takia se työntää sivuun lännen materialistisen mallin, joka pitää itseään poikkeuksellisen taloudellisena ja ylpeilee aatteettomuudellaan.”

”Kulutusyhteiskunta on planeetan syöpäkasvain. Syöpäkasvaimella ei voi olla tulevaisuutta.” ”Perinteinen Länsi on kuolemassa… Se tarvitsee apua ja sitä voi tulla vain Venäjältä… Euraasiasta tulee maailman keskus, jonka ympärille keskittyvät perinteiset voimat.”

”Lännen suurin hätä on siinä, että sen on muuttanut oman eliittinsä periaatteettomiksi hirviö-kosmopoliiteiksi, jonka eivät erottele, kenen kustannuksella rikastutaan, omien vai vieraiden.”… ”Länsi on tähän mennessä tyhjentänyt kulutuskehityksen mahdollisuudet ja joutunut umpikujaan.”… ”Maailma on astunut uuteen jälkidemokraattiseen aikakauteen.”…

”Me olemme ainoa, ainutlaatuinen ja toistumaton imperiumi, perhetyyppinen imperiumi.”…

”Vahvuudeltaan maksimaalinen on monarkia. Sen tärkein etu on sen vallan laillisuudessa… Monarkki edustaa maksimaalisesti riippumatonta valtaa… Sellainen jättiläisvaltio kuten Venäjä ei tarvitse tilapäistä johtajaa, vaan isäntää, ei diktaattoria, vaan isää.” ”Monarkki on kapteeni, joka seuraa ja kontrolloi valtiolaivan kurssia. Tsaari johtaa valtiolaivaa ohjaten valtiolliseen hyötyyn, ei henkilökohtaiseen hyötyyn…”

Ensimmäistä kirjaa seurasi vuonna 2007 toinen osa – ”Projekti Venäjä. Reitin valinta. Toinen kirja”. Tässä kirjassa, johon on otettu paljon lainauksia raamatusta, tehdään perusteellista ruumiinavausta demokratialle, sen ongelmia ja vaarallisuutta Venäjälle sekä annetaan ohjeita siitä, miten valtiota rakennetaan edelleen. Parlamentaarinen valtiojärjestys ja demokratia eivät sovi Venäjän valtiolle. Yhteiskunta jaetaan eliitiksi ja tavalliseksi kansaksi. Ainoastaan eliitti kykenee johtamaan valtiota tarpeelliseen suuntaan. Perusteellisesti käsitellään sitä, minkälainen pitää olla tulevan Venäjän ja yhteiskunnan järjestys, johtava puolue ja sen jäsenistö.

Antakaamme sana jälleen kirjan tekijöille:

”Demokratia on samanlainen kuin syöpäkasvain. Sen olemassa olemiseksi on se pakotettu tuhoamaan yhteiskunnan elintoimintoja takaavat perinteiset arvot.” ”Demokratia on vaarallisempi kuin uskonlahkot. Se muodostaa vale-eliitin, joka antaa väärän käyttäytymismallin yhteiskunnalle.”… ”Me nousemme kaikenlaista demokratiaa vastaan.”… ”Meidän tavoitteemme on Ortodoksinen Tsaarivaltio.”…

”Venäjään tukeutuu koko maailma. Yli kahdestasadasta planeetan valtiosta Venäjä on ainoa ihmiskunnan puolustaja.”… ”Venäjästä ei tulee maailman imperiumia taloudellisen voiman , vaan uskonnon ansiosta.”…

”Yhteiskunta jakautuu aina kansaksi ja massaksi. Massan luonteenomaisena piirteenä on yhteisen päämäärän puuttuminen. Tämän jaottelun mukaan tämän päivän yhteiskunta on ihmispuuroa, jonka jäsenet pyhittävät elämänsä yhden– tai toisenlaisen nautinnon etsimiseen. Niin kauan kuin massa on tällaisessa tilassa, ei perinteinen johtaminen ole mahdollista.”… ”Jos tuodaan vertaukseksi sotaväki, upseeristo edustaa kansaa, sotilaat massaa. ”Piiskaa ja porkkanaa” käyttävien upseereiden avulla laitetaan sotilaiden massa liikkumaan.”…

”Meidän valtiomme on syntyvä nuori jättiläinen, joka ryhtyy määräämään ihmiskunnan kohtaloa.”…  ”USA, joka on tänä päivänä erinomainen näyte kaksinaismoraalista, tuhoutuu samoista syistä, kuin tuhoutui Neuvostoliitto. Kaksi kolossia katoaa ikuisuuteen.”

Vuonna 2009 ilmestyi kaksi kirjaa: ”Projekti Venäjä. Kolmas vuosituhat. Kolmas kirja” ja kirjasarjan kaikkein oleellisin osa”Uusi Venäjän doktriini. Aika levittää siivet”. Kolmas kirja on pyhitetty pääasiassa uskonnolle ja sen historialle. Tässä eräitä mielenkiintoisimpia otteita:

”Käynnissä olevien tapahtumien analyysi osoittaa, että tämän päivän maailma liikkuu olemattomuuteen… Tulossa ovat tapahtumat, jotka ovat verrattavissa yleismaailmalliseen vedenpaisumukseen ja jääkauteen.”… ”Maailma on kulutusyhteiskunnan solmukohtien murenemisen kynnyksellä. Tämä tarkoittaa kaikenlaisen [maailman] järjestelmän katoamista.”…

”Maailma muistuttaa autoa, jossa kaikki tukkeutuu ja hajoaa. Anturit kertovat valtavasta vaarasta. Ne eivät enää vilku, vaan ulvovat sireeninä. Ihmiskunta vierii rotkoon.”…”Planeetalla elää tällä hetkellä lähes seitsemän miljardia ihmistä. Jotta maan resurssit palautuisivat olisi eri arvioiden mukaan tarpeen, että asukkaita olisi noin kaksi miljardia. Tämän päivän tieteellisen kehityksen mukaan tämä takaisi ihmiskunnan eloonjäännin.”… ”Tämän takia on tarpeen pelastaa ihmiskunta rautaisella kädellä amputoimalla sen liikamiljardit.”… ”Maailman valloituksen uuden teknologian avainosa ovat informaatiokanavat.”

Teoksen osa ”Uusi Venäjän doktriini. Aika levittää siivet” on Venäjän valtion toimintaohjelma kaikilla tärkeillä osa-alueilla ja on ilmaisutavaltaan melko sotaisa. Siinä vahvistetaan, että 1990-luvun kriisi on ylitetty ja kansallisen nöyryytyksen aikakusi on jäänyt menneisyyteen. Valtion vuosia kestänyt alamäki on luonut pysyvän immuniteetin ”liberaalia” tartuntatautia vastaan. Ensimmäinen luku keskittyy ideologian tarpeellisuuden palauttamiseen valtiossa. Paatoksellinen teksti määrittelee Venäjän sivilisaation perusteet, joita ovat valtion muodostanut venäläinen kansa, Venäjän kieli ja kulttuuri; suurvenäläiseen runkoon tukeutuvat Venäjästä erottamattomat pienkansat; valtion suurvaltaperinne; Venäjän ortodoksisuus valtion henkisenä ja ideologisena perustana.

Paljon esitetään ylistyslaulua Putinille, jota verrataan valtion jälleenrakentamisessa Staliniin. Stalinin vainot katsotaan oikeutetuiksi, koska ilman niitä ei olisi ollut mahdollista Neuvostoliiton nopea teollistaminen edellisen vuosisadan 30-luvulla. Tarpeellisena pidetään siirtymistä suunnitelmatalouteen. Kappaleessa ”Innovaatioiden viisivuotiskausi” analysoidaan läpimurron mahdollisuuksia ja teitä tämän päivän korkeateknologiassa. Tarpeellisena pidetään kansallisen innovaatiojärjestelmän sekä innovaatioeliitin muodostamista.

Seuraavissa kappaleissa analysoidaan ja määritetään tehtävät valtion talous-, kulttuuri-, media-, kansallisuus- ja ulkopolitiikan alueille. Viimeksi mainittu on erittäin mielenkiintoinen. Maailman valtiot jaetaan ryhmiksi sen mukaan, minkälaiset suhteet niillä on Venäjään ja annetaan suositukset Venäjän politiikalle näiden suhteen. Erikseen on esitetty Venäjän ulkopoliittiset tehtävät entisten neuvostovaltioiden suhteen. Nämä ovat puolestaan jaettu kolmeen kategoriaan. Ensimmäiseen kuuluvat Venäjän kanssa tiiviissä kumppanuussuhteessa olevat valtiot, niin sanotut liittolaiset, jotka suunnitellaan tulevaisuudessa liitettävän Venäjän federaatioon. Toisen kategorian muodostavat ”epäröivät” valtiot, jotka yrittävät ”lypsää” niin länttä kuin itääkin. Kolmanteen kategoriaan on luokiteltu Venäjälle vihamieliset valtiot, ennen muuta Baltian maat ja Georgia.

Annetaan kuitenkin puheenvuoro jälleen kirjoittajille

”Olemme kapitalismin kuolinkamppailun todistajia. Saavutettuaan oman loogisen huipputasonsa vuosina 1980 – 2000 on se kuolemassa. Se on aikansa elänyt, eikä pysty tarjoamaan enää mitään ihmiskunnalle… Mikään ei ole tässä maailmassa ikuista ja nyt on kapitalismin vuoro”…

”On aika levittää siivet ja siirtyä historialliseen vastahyökkäykseen… Venäjä tarvitsee ohjelman uuden maailman luomiseksi.”… ”Ulkomaailma on tehnyt kaiken mahdollisen ympäröidäkseen Venäjän sille vihamielisillä hallintojärjestelmillä ja ilman tulevaisuutta olevilla ”oranssinvärisillä” valtioilla… Tulevaisuudessa on selvästi nähtävissä hetki, jolloin kaikkein raaimman ja armottomimman, katalan ja moraalittoman maailman kolmannen psykologisen sodan käynnistäjät… maksavat Venäjälle aiheutetuista kärsimyksistä, kaikkien syntymättömien lasten puolesta.”

”Venäjän diplomatian avuttomuus entisissä neuvostovaltioissa muuttuu sietämättömäksi.”… ”Suuren Venäjän nöyryyttäminen pienessä Virossa (pronssisoturin juttu – toim.huom.), kuten myös ”värillisten vallankumousten” väliaikainen menestys naapurivaltioissa on seurausta [Venäjän] ulkopolitiikan toteutuksen sekä myös taloudellisista prosesseista vastaavien valtiollisten elimien sekasorrosta ja vastuuntunnottomuudesta, ylimalkaisuudesta ja läpi sormien katsomisesta.”

”Venäjän vaikutusvallan palauttaminen naapurivaltioissa edellyttää harkittua, laajaa ja monipuolista informaatiopolitiikkaa. Pientä osaa niiden yhteiskunnasta mukaansa tempaavista satunnaisista, venäjän kielen puolustamiseksi toteutettavista kampanjoista tulee siirtyä jatkuvaan, harkittuun ja tarkoitushakuiseen venäläisen kulttuurin laajentamiseen naapurivaltioissa, ennen muuta joukkotiedotusvälineiden avulla.” ”Uuden informaatiopolitiikan suurimpana haasteena on naapurivaltioissa asuvien Venäjän kielen ja kulttuurin edustajien vieraantuminen Venäjän elämästä.”

”Entisten neuvostotasavaltojen läheneminen Venäjään ei voi tapahtua ainoastaan taloudellisten keinojen avulla… Venäjän pitää jatkuvasti, aktiivisesti ja kekseliäästi vakuuttaa ei pelkästään poliittista koneistoa, vaan myös jälkineuvostoliittolaisten valtioiden kansoja liittymisen eduista.”… ”Vapaaehtoisesti itselleen venäjänvastaisen vaikuttaja-agentuurin  roolin itselleen ottaneita eliittejä eli kolmanteen kategoriaan kuuluvia Georgiaa ja Viroa hallitsevaa poliittista koneistoa voi oikeutetusti nimittää miehityshallituksiksi; vastaavalla tavalla voi näiden valtioiden oppositioiden julkista tehtävää kuvata sanalla ”dekolonisaatio”.

Ohjelmallinen ”Uusi Venäjän doktriini” määrittää Venäjälle kaksi kaikenkattavaa strategista tehtävää. Näistä lähimpänä tavoitteena on Venäjän imperiumin palauttaminen eli ennen muuta kontrollin palauttaminen koskemaan entisiä neuvostotasavaltoja. Venäjän strateginen lopputavoite on sanatarkasti tulkittuna seuraava: ”Kun USA ainoastaan simuloi ja sisällöllisesti madaltaa globaalin hallitsijan roolia, Venäjälle tämä rooli kuuluu oikeutetusti. Sen pitää nyt vahvistaa tämä ja ryhtyä sitä toteuttamaan.”

Kirjasarjan viimeinen teos ”Projekti Venäjä: Suuri idea. Neljäs kirja” ilmestyi vuonna 2010 ja sisältää pääasiassa filosofista pohdintaa maailman kohtalosta.

Deržava ei odota

Lukijalle syntyy varmasti kysymys siitä, toteutetaanko doktriinia. Vastaus on varma: kyllä. Venäjällä on diktaattoria muistuttava tsaari, jonka hyväksyntää ilman ei mitään tapahdu tässä jättiläisvaltiossa. Vuonna 2003 Venäjä ryhtyi täyttämään strategista lähitehtäväänsä: kontrollin palauttamista entisen Neuvostoliiton alueille. Tätä tehdään kahdella tavalla: pehmeästi tai voimalla. Pehmeästi tämä tapahtuu naapurivaltioiden taloudellisen, poliittisen ja sotilaallisen integraation kautta. Tuloksena syntyi vuonna 2010 Tulliliitto (Venäjä, Valkovenäjä, Kazakstan, Armenia, Kirgisia) vastineeksi Euroopan Unionille ja tulevalle Euraasian Liitolle. Vastapainoksi Natolle luotiin 14. toukokuuta 2002 kansainvälinen sotilaallisen kollektiivisen turvallisuussopimuksen liitto kuuden valtion (Venäjä, Valkovenäjä, Armenia, Kazakstan, Tadžikistan, Kirgisia) välille. Mukaan pyritään saamaan kaikki IVY-maat.

Sellaisia entisiä neuvostotasavaltoja vastaan, jotka haluavat irtautua Venäjän vaikutusvallasta Putin käyttää voimaa rikkoen samalla niin kansainvälisiä kuin myös valtion sisäisiä oikeusnormeja. Vuoden 2008 elokuussa Venäjän joukot tunkeutuivat Nato-jäsenyyttä tavoittelevaan ja valtion sisäisiä ongelmia ratkovaan Georgiaan sekä miehittivät siitä osia: Abhasian ja Etelä-Ossetian. Tekosyyksi esitettiin Georgiassa asuvien Venäjän kansalaisten puolustamista. Todellisena päämääränä oli kaataa Georgian länsimielinen hallitus.

Tänä vuonna Venäjä tunkeutui samaa tekosyytä käyttäen Euroopan Unionin jäsenyyttä tavoittelevaan Ukrainaan miehittämällä Krimin ja liittämällä sen Venäjään. Ukrainalaisten sotiminen hyökkääjää vastaan valtion itäosassa jatkuu edelleen. Uuden Venäjän doktriinin näkökohtia Putin vahvisti 21. syyskuuta 2013 Valdain kansainvälisessä konferenssissa pitämässään ohjelmapuheessa. ”Entisen Neuvostoliiton integrointi yhtenäiseksi geopoliittiseksi yksiköksi on tärkein prioriteetti … Uusi liitto ei ole enää Euroopan ja Aasian periferiaa, vaan niiden kanssa tasa-arvoinen.”… ”Venäjä torjuu jälkikristillisen lännen Euro-Atlanttisen sivistyksen perinteiset arvot… Venäjä pitää palauttaa omien perinteisten arvojensa pohjalta.”

Putin vahvisti samalla myös Samuel P. Huntingtonin kuuluisan sivilisaatioteorian oikeutuksen, jonka mukaan Venäjä ei kuulu Euroopan sivilisaatioon sanomalla: ”Venäjä on itsenäinen sivilisaatio.” Hyvin merkittävät olivat hänen Ukrainaa koskevat sanansa: ”Venäläiset ja ukrainalaiset ovat yksi kansa kahdessa valtiossa ja heidät on määrätty elämään yhdessä.” Nyt hän yrittää yhdistää niitä sotilaallisella voimalla.

Sitä mikä koskee Venäjän aikeita Baltian valtioissa, ilmaisevat parhaiten kahden Venäjän ”haukan” avomielisyydet. Eräs Venäjän johtavia ideologeja, Euraasian doktriinin laatija, Moskovan valtiollisen yliopiston professori Aleksandr Duginvahvisti marraskuussa 2010 Liettuan venäjänkieliselle Delfi-portaalille: ”Venäjä pitää niitä vihollisinaan, eikä erittele niitä mitenkään toisistaan. Tämä on [Venäjän] eliitin, myös liberaalien, yleinen mielipide…Venäjä odottaa maailman globaalia uusjakoa. Jos esimerkiksi USA:n kanssa tapahtuu jotain, miehitämme vielä kerran nämä valtiot. Miten vain, joko pehmeästi tai julmasti … Sitä varten, että luodaan vakava tilanne Latviassa ja Virossa, meillä on keinomme ja niitä myös käytettiin muutaman kerran.

Hysteerisellä riehumisellaan kuuluisaksi tullut Venäjän duuman varapuhemies ja Venäjän liberaalidemokraattisen puolueen korvaamaton johtaja Vladimir Zhirinovski ilmoitti 4. syyskuuta 2013 uutistoimisto ITAR-TASS:ille: ”Jos tällaiset koiranpennut (tässä tapauksessa oli kysymys Latviasta, toim. huom.) haukkuvat maailmanavaruudessa, ne myöhemmin miehitetään… Koko Baltian alue miehitetään tai tuhotaan varmasti.”

Kenraali Ants Laaneots (synt. 6.1.1948) on Viron puolustusvoimien entinen komentaja.

Lue juttu kokonaisena täällä: http://www.suomensotilas.fi/fi/artikkelit/putinin-ven%C3%A4j%C3%A4n-uusi-doktriini

Helsingissä esiintyvä Aleksandr Dugin: Suomi kuuluu Venäjän imperiumiin

Helsingissä järjestetään sunnuntaina 18. toukokuuta tilaisuus, jonka aiheena on ”Rakennamme Suur-Venäjän”. Tilaisuutta on markkinoinut Venäjän strategisten tutkimusten instituutti RISI Helsinki, joka on ilmoitannut järjestäjiksi kaksi tahoa, Suomen antifasistisen komitean ja Euraasian kansallisen rintaman.

———————————————————————->

Tilaisuudessa puhuu joukko venäläisiä nationalisteja. Heistä tunnetuin on Aleksandr Dugin, putinismin oppi-isä, jonka Suomen Kuvalehti esitteli huhtikuussa.

Venäjä perustelee Krimin valtausta ja Ukrainan painostamista fasismin uhalla. Tosiasiassa Ukrainan vallankumous oli kansannousu korruptiota vastaan. Sen sijaan Venäjän valtioideologiaa voi luonnehtia fasistiseksi.

Presidentti Vladimir Putin rakentaa hajonneen Neuvostoliiton tilalle uutta imperiumia, Euraasian unionia, joka ei olisi uskottava ilman Ukrainaa. Kun Ukraina yritti lähteä omille teilleen, Venäjä miehitti Krimin niemimaan samanlaisilla metodeilla, joita natsi-Saksa käytti 1938 Itävallassa ja Tšekkoslovakiassa ja Neuvostoliitto Baltiassa 1940.

Putinin kaavailema Euraasian unioni perustuu paljolti nationalistifilosofi Aleksandr Duginin geopoliittisiin teorioihin, jotka ovat erikoinen sekoitus perivenäläistä konservatismia, fasismia ja kommunismia.

Dugin, 52, on Moskovan valtionyliopiston professori ja sen sosiologian laitoksella toimivan konservatismin tutkimuskeskuksen johtaja.

Hän tuli tunnetuksi vuonna 1997 kirjallaan Geopolitiikan perusteet, joka tarkasteli kriittisesti Yhdysvaltain johtamaa yksinapaista maailmaa Neuvostoliiton romahduksen jälkeen.

Duginin imperiumin ydin muodostuu venäläisten asuttamasta alueesta, joka ulottuu Itä-Karjalasta Rostoviin, Pohjois-Kazakstaniin ja Vladivostokiin. Lopullisena tavoitteena on Venäjän johtama euraasialainen liitto. Siihen kuuluisivat lähes koko Itä-Eurooppa, Kaukasia, Keski-Aasian tasavallat, Afganistan, Mongolia ja osia Kiinasta.

Baltian maille ja Puolalle Dugin soisi rajallisen itsenäisyyden, mutta Suomi on hänen maailmassaan osa Venäjän imperiumia.

Dugin näkee historian taisteluna, jossa ovat vastakkain Yhdysvaltojen ja Britannian johtamat merivaltiot sekä Venäjä-johtoinen Euraasia. Hän pitää Yhdysvaltoja Venäjän päävihollisena, koska se pyrkii liberaaliin ja maallistuneeseen kaupalliseen kulttuuriin.

Yhdysvallat pääsi kamppailussa voitolle Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Sen vuoksi Venäjän on nyt käytävä vastaiskuun maailman pelastamiseksi. Duginin mukaan konfliktiin ei ole löydettävissä rauhanomaista ratkaisua, se voi päättyä vain toisen voittoon ja toisen tuhoon.

Dugin viittaa tässä yhteydessä amerikkalaisen Samuel Huntingtonin 1990-luvulla kehittämään teoriaan kulttuurien kamppailusta. Huntingtonin mukaan maailma on siirtynyt Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen vastakkainasettelusta maailmankulttuurien väliseen taisteluun, jonka taustalla vaikuttavat politiikan sijasta kulttuuri ja uskonto.

————>

Alexandr Dugin syntyi 1962 Moskovassa KGB:n kenraalin perheeseen. Hän innostui mystiikasta, nationalismista ja juutalaisvastaisuudesta 1980-luvun lopulla, kun Neuvostoliitto veteli viimeisiään. Hän liikkui äärioikeistolaisissa ja monarkistisissa piireissä ja liittyi 1988 kiihkeän kansallismieliseen Pamjat-liikkeeseen.

1990-luvun alussa Dugin ystävystyi Yhdysvalloista Venäjälle palanneen anarkistikirjailijanEduard Limonovin kanssa ja liittyi tämän perustamaan kansallisbolševistisen puolueeseen.

Miehet riitautuivat kuitenkin nopeasti. Dugin lähti omille teilleen ja ryhtyi hahmottelemaan venäläistä fasismia vanhavenäläisen konservatismin ja ortodoksisen uskonnon pohjalle.

”Dugin ja Limonov ovat pohjimmiltaan hyvin erilaisia”, sanoo kirjailija-suomentaja Jukka Mallinen, joka selvittänyt molempien miesten ajattelua kirjassaan Varastettua ilmaa(Savukeidas 2008).

”Limonov on anarkistinen vallankumouksellinen, jonka maailmankuvan keskustassa on Venäjän kansa. Dugin on vahvan valtiovallan ja imperiumin kannattaja. Hän tarkastelee Venäjää historian ja valtion kautta ja pyrkii luomaan yhteyksiä Kremliin.”

1990-luvun lopulla Dugin hankkiutui kansalliskiihkoisen ”Suomen syöjän”, Venäjän liberaalidemokraattisen puolueen johtajan Vladimir Žirinovskin ja kommunistijohtajaGennadi Zjuganovin lähipiiriin ja toimi duuman kommunistisen puhemiehen Gennadi Seleznevin neuvonantajana.

Dugin esiintyy julkisuudessa rehvakkaasti samaan tapaan kuin Žirinovski. Hän on ollut mukana järjestämässä ”venäläisten marsseja” yhdessä uusnatsien ja maahanmuuttajavastaisen DPNI-liikkeen kanssa.

Dugin on vuosien mittaan kehitellyt teorioitaan, ja hän perusti 2000-luvun alussa Euraasialaisen puolueen ajamaan asiaansa. Puolue vastustaa kiivaasti Yhdysvaltain valta-asemaa maailmassa, ja sillä on kannattajia sekä Venäjän asevoimissa että vanhoillisissa ortodoksipiireissä.

Dugin kannattaa kristillisiä perhearvoja ja vastustaa jyrkästi seksuaalivähemmistöjen oikeuksia. Länsimainen liberalismin ja valistuksen arvoille perustuva maailmankuva on kaiken pahan ruumiillistuma. Läntinen puolustusliitto Nato ei ole sinänsä paha, ongelmana on nimenomaan Yhdysvaltojen johtava rooli Natossa.

Presidentti Putin on pohjimmiltaan pragmaatikko. Hän esitti pitkään Euroopan ystävää ja imitoi parlamentaarista demokratiaa, mutta vuonna 2011 alkaneet suuret mielenosoitukset saivat hänet uusiin ajatuksiin ja hän omaksui konservatiivisen ideologian pysyäkseen vallassa.

On vaikea uskoa, että Putin uskoisi tosissaan Duginin harhaisiin visioihin. Hänen viimeaikaisissa puheissaan on kuitenkin ollut entistä enemmän isovenäläistä uhoa ja amerikkalaisvastaista retoriikkaa.

————->

Aleksandr Dugin edustaa täysin erilaista ihmistyyppiä kuin urheilullinen machomies Putin. Hän kuuluu Venäjän ortodoksisen kirkon vanhoilliseen siipeen ja tuo pitkätukkaisena ja -partaisena mieleen 1800-luvun mystikot.

Dugin pitää itseään ortodoksisen konservatismin profeettana ja haaveilee Venäjän liitosta vanhoillista islamilaisuutta edustavan Iranin kanssa, jotta maailmaan saataisiin kyllin vahva vastavoima Yhdysvalloille.

Juntusen mukaan Duginin maailmankuvaan liittyy paljon mystisiä piirteitä, sillä hän on viehtynyt magiikkaan ja okkultismiin.

Arvostetut venäläiset maantieteilijät, historioitsijat ja geopoliitikot pitävät häntä fanaatikkona ja haihattelijana. Heidän mielestään hänen ajatuksensa perustuvat vanhentuneeseen maailmankuvaan.

”Dugin ei kiinnitä kirjoissaan mitään huomiota talouteen”, Juntunen sanoo. ”Hän ei ole ymmärtänyt myöskään Saksan ja Länsi-Euroopan voimakasta yhteyttä Yhdysvaltoihin.”

Siitä huolimatta Dugin on saanut paljon seuraajia. Hänen ideoitaan esitellään venäläisissä geopolitiikan oppikirjoissa ja ne ovat vaikuttaneet äärinationalististen poliitikkojen kuten Žirinovskin ja Sergei Glazyjevin ajatteluun.

Glazyjev johti 2000-luvun alussa äärioikeistolaista Rodina-puoluetta, jonka osallistuminen vaaleihin kiellettiin 2006 rasistisena sen jälkeen kun puolue oli arvostellut Kremlin politiikkaa. Nykyisin Glazyjev toimii Putinin neuvonantajana ja hän on keskittynyt erityisesti Euraasian unionin perustamiseen liittyviin kysymyksiin.

Glazyjevin nimi on sekä EU:n että Yhdysvaltain Venäjä-pakotteiden listalla. Hän totesi jo syyskuussa brittiläisen Guardian-lehden haastattelussa, että Venäjän on ”pakko puuttua tilanteeseen”, jos Ukraina allekirjoittaa yhteistyösopimuksen EU:n kanssa.

Duginilla on läheiset suhteet Ranskan äärioikeistoon, jonka pääideologiin Alain de Benoistiin hän tutustui jo 1980-luvun lopulla Pariisissa. Myös Benoist kritisoi kirjoituksissaan liberalismia, globalisaatiota, maahanmuuttoa ja amerikkalaisen kulttuurin ylivaltaa.

Dugin pitää yhteyksiä amerikkalaisvastaiseen äärioikeistoon myös Belgiassa, Italiassa ja Itävallassa. Suomessa hänen tunnetuin opetuslapsensa on Helsingin yliopiston dosentti Johan Bäckman, joka puolustaa hurmoshenkisesti Putinin politiikkaa ja levittää valheita Venäjän tiedotusvälineisiin.

————————————>

”Dugin puhuu supervaltioista ja superyksilöistä, hän on Putinin suuri ihailija”, Juntunen sanoo. ”Putin on hänelle kaikkivoipa johtaja, samalla tavoin kuin Stalin oli aikoinaan venäläisille.”

Jukka Mallinen arvelee, että Dugin pyrkii tietoisesti Venäjän valtapuolueen pääideologiksi. Hän kuuluu kansallismielisen älymystön perustamaan Izborsk-klubiin, joka kehittelee kansallishistoriallista ”Venäjän ideaa” stalinistikirjailija Aleksandr Prohanovin ja kulttuuriministeri Vladimir Medinskin johdolla.

Medinski on nuoren polven poliitikko, mutta hän edustaa samaa vanhoillista nationalismia kuin Dugin ja pyrkii ministerinä hävittämään liberalismin Venäjän kulttuurielämästä. Viime aikoina hänen hampaisiinsa ovat joutuneet erityisesti teatteri ja elokuva, joista hän hiljattain kertoi näkemyksiään uutistoimisto Interfaxin haastattelussa.

”Jos me alamme ymmärtää, että näyttämöllä tapahtuva ei vastaa valtion intressejä, meillä on vain yksi vaihtoehto – vaihtaa teatterin johtaja. Sama koskee elokuvaa.”

Alexander-Dugin

Lue juttu: SUOMEN KUVALEHTI sivustolla. 14/2014.

Venäjä-tutkija  Timo Vihavainen nosti esiin viime kuun lopussa julkaistussa kirjassaan Vanhan Venäjän paluu”ultranationalistisen venäläisen yhteenliittymän”, Izborskin klubin.
 Ryhmään kuuluvat muun muassa rankoista mielipiteistään tunnetut geopoliitikko Aleksandr Dugin ja kirjailija Aleksandr Prohanov. Vihavaisen mukaan klubin ja presidentti Vladimir Putinin yhteys näyttää vahventuneen.

Klubin hurjat visiot

Muun muassa he ovat Izborskin klubin toiminnassa, kertoo Timo Vihavainen Vanhan Venäjän paluu -kirjassaan.

Aleksandr Dugin

Dugin (s. 1962) on toiminut professorina Moskovan valtionyliopistossa. Dugin liittyi 1990-luvun alussa Venäjän kansallisbolshevistien johtajan Eduard Limonovin riveihin. Myöhemmin hänestä tuli Euraasia-pikkupuolueen perustajajäsen. Foreign Affairs -lehti luonnehtii Duginin ideologioita länsivastaisiksi ja totalitaarisiksi. Duginin mukaan konflikti ”hyvän” Venäjän ja ”pahan” Yhdysvaltain välillä ei voi loppua ennen kuin toinen on tuhoutunut lopullisesti. Jotta ”hyvä” voittaa, tarvitaan Duginin mukaan konservatiivinen vallankumous.

Aleksandr Prohanov

Prohanov (s. 1938) on kirjailija ja kansallismielisen Zavtra-lehden päätoimittaja, joka on tunnettu Vihavaisen mukaan jo vuosikymmenten ajan ”eksentrisistä ja ekstremistisistä mielipiteistään”. On antanut Ukrainan separatisteille ohjausta ideologisissa asioissa.

Vladimir Kutsherenko

Kutsherenko (s. 1966) on myös Maksim Kalashnikov -nimellä tunnettu äärikansallinen kirjoittaja. Kutsherenko julkaisi hiljattain Maailmanvallankumous 2 -kirjan, joka sisältää myös muiden izborskilaisten tekstejä. Vihavaisen mukaan Kutsherenko on arvioinut Putinia liian araksi ja puolinaiseksi.

– Kalashnikov itse haluaisi asettaa venäläisille, ”viimeiselle suurella valkoihoiselle kansalle”, suuren tavoitteen: yli-ihmisen luomisen ja siinä sivussa paljon muutakin, Vihavainen kirjoittaa.

Leonid Ivashov

Ivashov ( s. 1943) on kenraalieversti evp. Ivashov arvioi viime vuonna Pravdalle, että Venäjän on pidettävä Yhdysvallat jatkuvasti ydiniskun pelossa, jotta laajamittaiset aggressiot voidaan estää. Ivashov harmitteli haastattelussa Venäjän 1990-luvulla menetettyä valta-asemaa.

– Kukaan ei kunnioita meitä, koska ei ole muuta kunnioitettavaa kuin menneet saavutukset, Ivashov arvioi.

Nikolai Starikov

Starikov (s. 1970) on historioitsija ja kaunokirjailija, jonka oli määrä puhua viime vuonna Tampereella ”Venäjän uudet arvot” -konferenssissa Johan Bäckmanin kanssa. Konferenssia ei kuitenkaan voitu järjestää Tampereen pääkirjastossa, koska Tampereen apulaispormestari arvioi sen luonnetta homofobiseksi.

Vanhan Venäjän paluu

Kun Vihavainen kirjoittaa vanhan Venäjän paluusta, hän katsoo 1800-lukuun mutta myös kauas sen yli. Hänen aiemmissa kirjoissa esittämänsä ajatuksen mukaan tataarivallan kukistuessa Venäjä omaksui keskitetyn, despotismiin nojaavan vallan mallin mongoleilta. Sinne asti yltää siis venäläisten bysanttilainen ”erityisyys”, jota venäläisessä aatekeskustelussa ylläpidetään erotukseksi rappeutuneesta, mädästä Euroopasta.

Esseessä Euroopan ja Venäjän arvot Vihavainen referoi yhdysvaltalaisen sosiologian professori Michael Emersonin tulkintaa EU-arvoista, missä tulkinnassa läntinen Eurooppa on hylännyt perinteiset arvonsa nationalismin ja uskonnon sekä muuttunut kolonialismin aiheuttamassa syyllisyydessään multikulttuuriseksi siirtolaisten vastaanottajaksi. Siten venäläisessä katsannossa Venäjä on oikeampi tai ainoa oikea perinteisten eurooppalaisten arvojen ylläpitäjä.

Samassa esseessä Vihavainen analysoi laajasti merkittävänä pitämäänsä Putinin puhetta Valdai-klubilla 20.9.2013. Siinä Putin puhui Euraasian unionista `absoluuttisena prioriteettina`. Sen oli määrä muodostua itsenäiseksi keskukseksi sen sijaan, että sen alueet muodostuisivat Euroopan ja Aasian laitamista.

Putinin puhetta on nimitetty tunnustautumiseksi `traditionalismiin`, mikä lienee sille hyvä etiketti. Puheessa uskonnon edustamien arvojen ja perinteiden kunnioittaminen asetettiin läntisen aggressiivisen rappiokulttuurin vastakohdaksi. Venäläisten identiteetin keskiöön asetettiin valtio ja valtiossa taas korostettiin etnisen venäläisyyden, venäjän kielen ja kulttuurin, ortodoksisen uskonnon ja yhteisen historian merkitystä. Historian oikean ymmärtämisen tärkeys nostettiin hyvin voimakkaasti esille.”

Venäjän ulkopolitiikan rakentavasta panoksesta menneisyydessä Putin nosti puheessaan esimerkeiksi vuodet 1815 ja 1945. Kuten tiedämme, molemmissa esimerkeissä Venäjä ”rakentavasti” laajensi imperiumiaan.

Putinin ideologiset taustafilosofit löytyvät Vihavaisen arviossa 1800-luvun slavofiileista. Eräs heistä on konservatiivinen, autoritaarista Aleksanteri III:n Venäjää sekä sankaruutta ja uhrautumista ihannoinut Konstantin Leontjev. Toinen esikuva onNikolai II:n aikainen pääministeri Stolypin, jota Putin on voimakkaasti nostanut esille puhuessaan kansalaisille ”suuresta Venäjästä”. Nykyajasta Vihavainen esittelee Putinin aatesuosikkeina ultranationalistisen yhteenliittymän Izborskin klubin sekä astetta maltillisemman Probleemianalyysin think tank -keskuksen kantavana voimana konservatiivinen analyytikko Sergei Kara-Murza.

Ukraina-kysymyksessä ja jo Aleksander Solženitsin hahmottelemassa Euraasian liitossa Izborskan klubi on tinkimätön. Euraasian liiton luominen on ”maailmanhistoriallinen tehtävä” ja liiton tehtävänä on toimia vastavoimana amerikkalaisvetoiselle ”uudelle maailmanvallankumoukselle”. Kysymys ei siis ole vain Ukrainasta, vaan koko maailmasta ja sen tulevaisuudesta, ja se ratkaisu on klubin mielestä tehtävä nyt.

Klubin kotisivuilla nimimerkillä Maksim Kalašnikov kirjoittava Vladimir Kutšerenkoon purkanut ärtymyksensä Putinin ”arkuuteen ja puolinaisuuteen”. ”Kalašnikovin pettymys Putiniin on hyvä panna merkille, samoin kuin se, että hän odottaa Putinin politiikan vievän katastrofiin, minkä jälkeen `meidän` aikamme koittaa…”, Vihavainen referoi Kalašnikovia.

Selkänoja kansalta

Venäläisestä älymystöstä piirtyy kompromissiton kuva. Toinen osa älymystöstä piilee think tank -keskuksissa, mutta suurin osa vallan ulkopuolella. Sille osalle Putin käänsi selkänsä alkaessaan nojata suoraan kansaan. Näin Vihavainen:

”…Näyttää siltä, että Putinin kolmannella valtakaudella on alettu toteuttaa uudenlaista politiikkaa, jossa valta ei itse asiassa ole enää kiinnostunut ideologiasta, vaan vallasta. Tukea on saatava hiljaiselta enemmistöltä, joka kannattaa lujaa valtaa. Näin asiat olivat 1900-luvun alussa, sen samaisen Stolypinin kaudella, jonka muistopatsaita Venäjällä nyt pystytellään.”

Venäjän historiallisena tehtävänä on kerätä takaisin imperiumin menetetyt maat.

Mikä tässä on Suomen osa ja kohtalo? Vihavainen arvostaa korkealle sitä pitkäjänteisellä työllä rakennettua luottamusta, mikä vallitsee naapurien välillä. Niin kuin Esau vaihtoi esikoisoikeutensa laihaan hernekeittoon, Suomikin voi tuhota turvallisuutensa ja luottamuksen hetkessä Natoon liittymällä.

https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2015/03/25/timo-vihavainen-vanhan-venajan-paluu/

Venäjän isänmaallisimpien ajattelijoiden ja vaikuttajien seura Izborskin klubi, lupasi järjestää seuraavan kokouksensa Novorossiassa, eli Kaakkos-Ukrainassa. Klubin jäsenet valmistautuvat täysimittaiseen ”kylmään sotaan” ja suunnittelevat rauraesiripun laskua Venäjän rajoille.

Izborskin klubin kokous pidettiin 27 elokuuta Izborskin kaupungissa Pihkovan alueella. Kokouksen ohjelma lähti käyntiin omalaatuisesta seremoniasta, jolle keksittiin nimeksi ”maanlasku”: tällä kerta Pyhän kukkulan huipulle oli tarkoitus laskea Krimistä tuotua maata.

Izborskissa ommellaan rautaesirippuPyhä kukkula. Koolla ei ole väliä. Kuva: Irina Tumakova, Fontanka.ru

”Pyhä kukkula” ei ole mikään muinainen maamerkki. Se rakennettiin vuonna 2007 puheenjohtaja Aleksandr Prohanovin aloitteesta keskelle laajaa niittyä. Sen huipulla kohoaa 10 -metrinen lehtikuusesta veistetty risti. Vieressä on pieni kappeli. Ristin juurelle on jo laskettu eri paikoista tuotua maata – muun muuassa suurten taistelujen tantereilta: Palestinan maata, Etelä-Ossetian maata, Abhasian maata sekä maata Jäämeren pohjalta.

Saadakseen Krimin maata, klubin porukka lähti klubin puheenjohtaja Prohanovin kertomuksen mukaan ”pyhälle vaellukselle” Krimin niemimaalle. Kouralliset maata kerättiin Simferopolista, Kertšistä ja muista paikkakunnista, mukaan lukien paikasta, jossa virallisen kertomuksen mukaan eräs ”kasakka Ruslan Kazakov kaatui ukrainalaisen tarkk’amppujan ampumana”. Avajaispuheessaan Prohanov vertaili Krimin liittämistä Venäjään ”auringon nousuun” ja sanoi Venäjän olevan jälleen ehjänä niemimaan ”paluun” jälkeen.

Seremoniaan kutsuttiin kunniavieraaksi myös Novorossian parlamentin jäsen Nikolai Pantškovskii, jonka oli tarkoitus tuoda kukkulle ”pyhän Novorossian maata”.

Seremonian järjesti Pihkovan kansallistaidekeskus. Varsinaista maanlaskua edelsi täysmittainen harjoitus: kaksi värikkäisiin sadevaatteisiin pukeutunutta rouvaa komensi varjolaskujääkäreitä, joiden oli tarkoitus suorittaa varsinainen ”maanlasku”. Jääkärit marssivat kourat edessä, ikään kuin kantaen Krimin maata. Taustalla soi melankolinen, mutta juhlava sävel. Jääkärit yrittivät pitää naamoillaan musiikkiin sopivat ilmeet. Tauoilla he pureskelivat villin omenapuun omenia. Seremonian ohjaaja varoitti heitä: pesemättömät hedelmät voivat aiheuttaa vatsatautia.

Kello 11 aamupäivällä kukkulan ympäri kerääntyi joitain kymmeniä katsojia ja alkoi jumalanpalvelus.

Izborskissa ommellaan rautaesirippuKuva: Irina Tumakova, Fontanka.ru

Lopuksi paikalle saapui Krimin maa. Se tuotiin pienehkössä astiassa, joka muistutti kovasti puoliksi leikattua maalipurkkia. Purkissa olevaa maata jaettiin paikan päällä sen mukaan, miltä paikkakunnalta maata oli otettu, ja se pakattiin raidallisiin kangaspusseihin, jotka muistuttivat kovasti lasten sukkia. Sotilaat sirottelivat maata pusseista lehtikuusiristin alle.

Izborskissa ommellaan rautaesirippu

Krimin maa valmiina laskuun. Kuva: Irina Tumakova, Fontanka.ru

Suurinta innostusta yleisössä herätti Novorossian parlamentin jäsen Nikolai Pantškovskii. Hänellä oli päällään maastopuku, kasakoiden perinteinen karvahattu ja olkapäässä Novorossian lippu. Hänestä näkyi selvästi, missä kaikissa verisissä taistelussa hän kotimaataan puolusti – jopa hänen sormessaan oli side.

Izborskissa ommellaan rautaesirippuRohkea soturi Pantškovskii. Kuva: Irina Tumakova, Fontanka.ru

Hän otti samanlaisen astian, kuin se, missä kuljetettiin Krimin maata, lähestyi Pyhää kukkulaa, otti astialla kuin kauhalla maata jalkojensa alta, nousi kukkulan huipulle ja sirotteli ”Novorossian maata” ristin alle muiden maitten seuraan.

Illalla klubi piti varsinaisen kokouksensa Pleskovo -hotellin kokoustiloissa lähellä Izborskin kaupunkia. Kokouksen pääaiheena oli kylmä sota.

Izborskissa ommellaan rautaesirippu

Izborskissa ommellaan rautaesirippu

Orwellin malliin

Klubin jäsen ekonomisti Mihail Hazin kuvasi puheenvuorossaan maailmaa, joka on liikkeellä  kohti ”alueistamista”. Monien maiden sijaan maailmaan muodostuu muutama alue, joista Euraasia yhdistää Kiinan ja Kaakkois-Aasian maat. Sen alueen voi Hazinin mielestä kutsua myös Ostasiaksi. Oceaniaa Hazin ei kuitenkaan maailman kartalla näe. Oman alueensa muodostavat muslimimaat. Brittiperäiset maat yhdistyvät omaan alueeseen, etelä-amerikkalaiset – omaansa, ja Intiasta yksistään tulee ikioma alue. Euroopan tynkä potee vakavaa kriisiä, se on unohdettu ja tarpeeton. Venäjä tulee osaksi Euraasiaa ja liittää itseensä sekä Pohjois-Korean että Japanin – sillä Japanille ei yksinkertaisesti jää vaihtoehtoja.

Venäjän tärkein missio alueen jäsenenä on ideologian rakentaminen: uuden aatteen on tarkoitus yhdistää alueen kaikki kulttuurit. Jos Venäjä ei tarjoaa uutta aatetta, on riskinä, että sen tarjoavat ulkopuoliset tahot – siis viholliset. Silloin ”venäläisen maailman”  yhtenäisyys altistuu suuriin riskeihin.

Kutsuttu yleisö kuunteli mykkänä Hazinin puheenvuoron tekemästä vaikutuksesta.

Piiri pieni pyörii

Kokouksessa pyöritettiin ”kylmän sodan” lisäksi myös Venäjän roolia maailmassa menneisyydessä sekä tulevaisuudessa. Muun muassa todettiin, että Toisen maailmansodan aseet ja sotavarusteet pärjäävät uusimmille niin hyvin, etteivät Venäjän armeijan varusteet välttämättä tarvitse modernisointia vielä 15-20 vuoteen. Jos Venäjän kansalaiset vain tekisivät halukkaammin työtä Isänmaalle, niin kuin Neuvostoliitossa! ”Kylmä sota” nähtiin tässä valossa teknillisen edistyksen kannustimena – sillä ihminen lennätettiin avaruuteen juuri silloin, kun kylmä sota oli pahimmillaan.

Ideologian puute katsottiin kipeimmäksi ongelmaksi: miten maassa voi elää, tehdä työtä ja kehittää uutta, jos ei ole aatetta, jonka puolesta voisi ilolla kuolla?

Ongelmien ratkaisu löytyi myös Neuvostoliiton historiasta: pitää laskea rautaesirippu ja palauttaa maa tilaan, jossa se oli ”kylmän sodan” aikana. Päivittäistavaroiden ja elintarvikkeiden puutetta ei katsottu ongelmaksi: päivastoin, ongelmana on liiallinen kuluttaminen.

Eräs klubilainen sanoi avoimesti, ettei hän edes haikaile matkaa ulkomaille: neuvostoaikana ihmisiä kiinnosti, mitä rautaesiripun takana on, mutta osoittautui, että jokaisessa maassa on ongelmia – ja vielä pahempia kuin Venäjällä. Viimeisen 20 vuoden aikana Venäjä ehti ammentaa ulkomaailmasta paljon hyödyllistä teknologiaa, mutta nyt on ehkä aika sulkeutua ja käyttää ammennettua hyväksi.

Kokouksen lopuksi päätettiin, että klubin seuraava kokous pidetään Novorossiassa.

Taustatietoa: Izborskin klubi on konservatiivisten asiantuntijoiden, tutkijoiden ja ajattelijoiden yhteisö, joka erikoistuu Venäjän sisä- sekä ulkopolitiikan tutkimukseen ja analyysiin. Se perustettiin vuonna 2012 Izborsk -kaupungin 1150 -vuotispäivän juhlimisen yhteydessä. Izborskissa sijaitse yksi Venäjän vanhimmista linnoista. Izborskin klubin puheenjohtajana toimii kirjailija Aleksandr Prohanov. Izborskin klubiin kuuluvat myös kirjailija Nikolai Starikov sekä kohufilosofi Aleksandr Dugin, joka vieraili toukokuussa Suomessa.

Artikkeli julkaistaan lyhennettynä.

http://suomi.fontanka.fi/articles/365/

Timo Vihavainen: Suvereeni Venäjä – uhka Suomelle? 

Venäjä ja länsi. Ideologian perintö

Venäjän tärkeä erikoisuus on sen ideologinen traditio. Venäjä on etenkin Venäjällä aina nähty ”Euroopasta” poikkeavana maana. Milloin sen on katsottu olevan läntisestä maailmasta jäljessä ja milloin taas niistä edellä. Jälkimmäinenhän oli Neuvostoliiton virallinen tulkinta omasta yhteiskunnallisesta kehitysvaiheestaan, ja asiaa todistamaan värvättiin tuhansia ja taas tuhansia tieteiden tohtoreita ja akateemikkoja.

Venäjän poikkeavuus lännestä on myös nähty arvona sinänsä. Hyvin voimakas slavofiilinen aatevirtaus on 1800-luvulta lähtien katsonut, että Venäjällä on oma sivilisaationsa ja sen arvot ovat toiset kuin lännessä. Länsi, millä tuohon aikaan tarkoitettiin lähinnä Länsi-Eurooppaa, nähtiinkin taantuvana ja rappeutuvana maailmana, jolta nuori ja nouseva Venäjä pian ottaisi johtoaseman käsiinsä.

Tämä slavofiilinen virtaus ei ole koskaan ollut niin voimakas kuin nykyään. Kirjoja, jotka ihannoivat Venäjää ja sen kulttuuria ja panettelevat länttä, ilmestyy nykyään tiuhaan tahtiin. Jokaisessa suuressa venäläisessä kirjakaupassa niitä on myynnissä kymmenittäin. Yleensä niissä toistuvat vanhat väittämät siitä, että Venäjällä, sen perinnäisessä kulttuurissa, vallitsee yhteisvastuun ja ihmisrakkauden henki, kun taas lännessä ihannoidaan demokratian nimikkeellä raakaa kilpailua ja elitismiä, jossa pieni ihminen kokonaan unohdetaan ja jätetään markkinavoimien armoille. Se, että samaa tapahtuu koko ajan Venäjällä, ei jostakin syystä näytä lainkaan häiritsevän kirjoittajia.

Slavofiilisessa traditiossa on myös esiintynyt voimakasta pyrkimystä irrottautua Euroopasta ja sen arvoista. Eurooppaa on pidetty Venäjälle automaattisesti vihamielisenä, vieraana elementtinä, joka aina hautoo katalia suunnitelmia vihaamaansa ja kadehtimaansa itäistä naapuria vastaan.

Neuvostokaudella sama vastakkainasettelu läntisen maailman kanssa itse asiassa vain vahvistui entisestään. Neuvostoliitto julisti olevansa antagonistisessa eli sovittamattomassa ristiriidassa koko kapitalistisen maailman kanssa ja väitti, että tämä ristiriita lakkaa vasta sitten, kun kaikki maailman maat ovat läpikäyneet sosialistisen vallankumouksen ja tulleet Neuvostoliiton kaltaisiksi. Neuvostoliiton virallinen itsekehu ei tuntenut rajoja, ja sen kritisoiminen oli käytännössä kiellettyä.

Nykyään lännenvastaiset ja Venäjän eristymistä kannattavat ajatukset eivät aina ole saaneet hallitsevista piireistä paljoakaan vastakaikua. Gorbatšovin aikana Venäjä julisti jo haluaan liittyä yhteiseen ”eurooppalaiseen kotiin” ja lakkasi todistelemasta, että sen oma yhteiskunta olisi malli, jollaista kaikkien muidenkin tulisi jonakin päivänä noudattaa. Venäjä ryhtyi opettelemaan demokratiaa ja markkinataloutta ja etsi esikuvia lännestä.

Kuitenkin jo Jeltsinin aikana havaittiin, että Venäjä ilman ideologiaa on kuin lehmä ilman häntää. Niinpä julistettiin kilpailu uuden kansallisen ideologian löytämiseksi. Kilpailun voittaja löytyi ja palkittiin, mutta hänen löydöksistään ei kuultu sen enempää. Putinin aikana ideologian paluu on sen sijaan ollut hyvin voimakasta. Kun Jeltsinin aikana vielä podettiin henkistä krapulaa sen jälkeen kun kommunistisen Neuvostoliiton estoton virallinen itsekehu oli osoittautunut katteettomaksi, alkoi venäläisten loukattu itsetunto Putinin aikana vähitellen palautua.

1990-luvulla venäläiselle kulttuurille oli ominaista itseruoskinta ja joskus myös itsesääli. Kun talous sukelsi pohjamudissa ja elintaso putosi suorastaan vaarallisen alas, vitsailtiin siitä, miten lahjakkaita venäläiset olivatkaan, kun pystyivät aikaansaamaan tällaisen tilanteen maailman rikkaimmassa valtiossa. Taloudellisten onnettomuuksien pohjakosketukseksi osoittautui vuosi 1998, jolloin ruplan ulkoinen arvo romahti neljäsosaan. Venäläisten palkkataso oli tuolloin lännestä katsoen ja virallisten kurssien mukaan laskien suorastaan säälittävä. Tämän jälkeen alkoi kuitenkin nopea nousu, jolle kurssilasku juuri antoi eväitä.

Putinin onni oli tulla vallan kahvaan juuri silloin, kun maan talous nousi jaloilleen. Putinin kannattajat ovat tietenkin käyttäneet asiaa hyväksi ja selittävät, että Putin on nostanut Venäjän polviltaan. Kehitys on myös merkinnyt köyhyyden vähenemistä murto-osaan entisestä. Samaan aikaan työllisyys on pysynyt varsin hyvänä.

Saattaa olla, että Venäjän nousun selittää pelkkä hiilivetyjen hinnannousu ja ettei presidentin omalle politiikalle voi tästä kehityksestä antaa ainakaan kaikkea kunniaa. Ei kuitenkaan kannata ihmetellä sitä, että venäläisten enemmistö yhdistää toisiinsa Putinin presidenttiyden ja elintason nousun. On tavattoman vähän asioita, jotka olisivat keskivertovenäläisen mielestä olleet paremmin Jeltsinin aikana kuin nyt. Tämän osoittavat lahjomattomasti mielipidemittaukset, joissa ero Putinin ja Jeltsinin välillä on huima.

Suvereeni demokratia ja imperiumi. Menneiden vuosisatojen aatteita?

Putinin hallinnon piirissä kehiteltiin jo varhaisessa vaiheessa teoriaa ”suvereenista demokratiasta”. Sen isänä pidetään erityisesti Putinin neuvonantajaa Vladislav Surkovia, jonka sukujuuret itse asiassa tulevat Tšetšeniasta.

Tämän opin mukaan Venäjä ei, tulkitessaan arvoja ja normeja, ole enempää kansallisella kuin kansainväliselläkään tasolla riippuvainen ulkomaista. Se on sanan klassisessa mielessä suvereeni eli täysivaltainen valtio, jolla ei missään suhteessa ole velvollisuutta alistua muiden määräysvaltaan.

Tämä perusidea suuntautuu nykymaailmassa nimenomaan niin sanotun ”yksinapaisen maailman” ideaa vastaan. Juuri siihen aikaan kun Neuvostoliitto hajosi ja sen imperiumi purkautui, riemuittiin lännessä usein siitä, ettei liberaalilla demokratialla enää ollut ideologista haastajaa, kun maailman toinen ”napa” poistui poliittiselta kartalta.

Joskus asia kiteytettiin jopa niin, että ”historia” oli tässä mielessä loppunut ja että lännessä vallitsevia arvoja voitiin nyt pitää täysin kehittyneinä ja objektiivisina. Venäjän kannalta tämä tilanne oli myös historian pitkän linjan valossa uusi ja haastava asia. Siellä oli perinteisesti aina totuttu ajattelemaan, että se määräsi omista arvoistaan: nyt se joutui opiskelemaan niitä lännestä.

Niinpä ”suvereenin demokratian” ideologiaa voikin pitää vastauksena yksinapaisen maailman haasteeseen. Jo varhaisessa vaiheessa Venäjällä todettiin, että suvereenisuus näin pitkälle ymmärrettynä edellyttää vahvoja puolustusvoimia. Muussa tapauksessa Venäjän yli tullaan kävelemään.

Moninapaisen maailman idealla on 2000-luvulla osoittautunut olevan yhä enemmän kannatusta. Sen tulevaisuudennäkymät vaikuttavat suorastaan lupaavilta, mikäli sanaa voi tässä yhteydessä käyttää. Yksinapaisen maailman ainoa supervalta, Yhdysvallat, jonka bruttokansantuote on Venäjään verrattuna kymmenkertainen ja väestökin kaksinkertainen, on hitaasti mutta varmasti menettämässä paikkansa maailman ainoana napana. Sen haastajista Kiina jo yksinään näyttää taloutensa koon puolesta ohittavan läntisen maailman johtajan hyvin läheisessä tulevaisuudessa. Kiinan ohella Intia, Brasilia ja muut nousevat mahdit muodostavat oman, tosin löyhän kokonaisuutensa, BRICS-maat, joihin myös Venäjä kuuluu.

Venäjän taloudellinen potentiaali on ainakin toistaiseksi varsin vaatimaton, ja suurvallan asemaa se voi vaatia lähinnä alueensa koon ja ydinaseidensa perusteella. Lisäksi sillä on suuret luonnonvarat, erityisesti hiilivetyjen osalta, mikä on tietynlainen valtti myös poliittisesti.

Venäjällä nykyään sangen suositun niin sanotun geopoliittisen ajattelun mukaan Venäjällä on näiden lisäksi vielä yksi ylittämätön valtti: se hallitsee Euraasian mantereen ydinaluetta. Tämä tarkoittaa, että se on strategisesti haavoittumaton. Sitä ei voida valloittaa eikä lannistaa elinhermoja katkaisemalla, toisin kuin meriyhteyksistä riippuvaisia valtioita. Sijaintinsa vuoksi Venäjän kanssa samaan kohtalonyhteyteen kuuluvat mantereiset kansat myös elävät luonnollisessa symbioosissa ydinvaltion, Venäjän, kanssa, kertoo suosittu teoria, joka periytyy historioitsijalta ja uus-euraasialaisuuden keksijältä Lev Nikolajevitš Gumiljovilta (1912–1992). Sanastoon ei siis suinkaan kuulu esimerkiksi sellainen ilmaisu kuin olla Venäjän ”armoilla”.

Ideologisessa puheessa on tapana ollut korostaa myönteisiä asioita. Slavofiilit ovat puhuneet Venäjän historian väkivallattomuudesta, kommunistit veljeysliiton vapaaehtoisuudesta ja geopoliitikot kohtalonyhteydestä. Tällainen retoriikka on sinänsä kiinnostavaa ja tärkeää, vaikka sen suhde todellisuuteen saattaakin olla löyhä.

Verrataanpa kuitenkin vain näitä veljeyspuheita Hitlerin ja hänen apulaistensa karkeisiin ilmoituksiin siitä, että Suur-Saksan tarkoituksena ei ole onnellistuttaa imperiuminsa kansoja, vaan käyttää niitä hyväkseen. Tällaista Venäjän suunnalta ei ole koskaan esitetty. Toki käytäntö on usein saattanut olla paljon karumpaa kuin puheet. Baltian maissa tämä muistetaan hyvin.

Yhtä kaikki, Venäjä näkee itsensä yhä vieläkin nimenomaan imperiumina, monien kansojen yhteytenä, vaikka se Neuvostoliiton romahduksen jälkeen alkoi yhä enemmän muistuttaa kansallisvaltiota, venäläisten Venäjää. Geopoliittinen mullistus, jota voi näkökulman mukaan pitää katastrofina tai suurena vapautumisena, puolitti imperiumin väkiluvun, joka nyt on vain vähän yli 140 miljoonaa. Samaan aikaan se jätti peräti 25 miljoonaa venäläistä kotimaansa ulkopuolelle ja teki heistä kertaheitolla ulkomaalaisia. Melkoinen osa näistä on jo palannut Venäjälle, mutta on syytä korostaa, että asia oli usein heidän kannaltaan katastrofi.

Venäjä on imperiumi jo sen takia, että niin sen sisällä kuin sen rajaseuduilla asuu miljoonittain vähemmistöjä, lähinnä muslimeja. Aivan erityisesti on syytä mainita tataarit, joiden alueella on luonnonrikkauksia. Sama koskee myös pohjoisen alkuperäiskansoja kuten nenetsejä ja jakuutteja. Tulenaran ja monikansallisen Kaukasian merkitys imperiumille lienee kaikille käynyt selväksi.

Pelkästään tämän imperiumin pitäminen koossa vaatii merkittävää sotilaallista voimaa.

Sen koko valtavan alueen uskottava suojaaminen ulkoisia uhkia vastaan vaatii sitä vieläkin enemmän ja saattaa jo keskipitkällä aikavälillä käydä mahdottomaksi. Joka tapauksessa Venäjän imperiumin suvereniteetin ylläpitäminen on suurihaaste, jota yritetään hoitaa toisaalta sotilaallisen voiman ja toisaalta liittoutumisen avulla. Venäjän todelliset ongelmat eivät ole lännessä, vaan idässä ja etelässä. Syystä tai toisesta Venäjä ei luota myöskään länteen, ja monet sen ”suvereenisuuden” osoitukset ovat olleet haaste nimenomaan lännelle.

Putler ja hänen diktatuurinsa. Uhka Euroopalle?

Etenkin Putinin kolmannen kauden aikana ovat lehdet Suomessakin yhä uudelleen täyttyneet uutisista, jotka käsittelevät Putinin vastaisia mielenosoituksia Moskovassa ja uusia lakeja ja asetuksia, jotka rajoittavat demokraattisia oikeuksia, syrjivät vähemmistöjä ja niin edelleen.

Kaikki on toki näissäkin asioissa suhteellista, ja asioiden saattamiseksi kohtuulliseen perspektiiviin kannattaa muistaa pari asiaa. Ensinnäkin Putinin toimivalta Venäjän presidenttinä on Jeltsinin ajoilta periytyvän perustuslain mukaan erittäin laaja, hyvin verrattavissa esimerkiksi Yhdysvaltojen tai Ranskan presidentin vastaavaan. Edelleen, tietystä vilpistä huolimatta, Putin on ehdottomasti laillinen ja vaaleilla valittu presidentti. Sitä paitsi hänen kansansuosionsa on valtava. Keväällä 2014 Krimin liittämisen jälkeen häntä kannatti yli 80 prosenttia venäläisistä. Niinpä Putin on maan laillinen isäntä, jonka politiikalla on kansan suuren enemmistön luottamus. Perinteisesti tällaista asiaintilaa on pidetty toimivan demokratian keskeisenä tunnuksena.

Toisaalta on syystäkin huomautettu, että Putin on käyttänyt valtaansa demokratian kuristamiseksi. Hän on tehnyt opposition toiminnan hyvin vaikeaksi. Viime aikoina sen toimintamahdollisuuksia on entisestäänkin suitsittu esimerkiksi lailla niin sanotuista ulkomaisista agenteista. Syystäkin on puhuttu myös sananvapauden rajoituksista, mikä näkyy esimerkiksi televisiokanavien hallitsemisena valtion taholta, ja myös uudet lait historiantulkinnoista aiheuttavat huolta demokraattisesti ajattelevissa.

Ei kuitenkaan pidä liioitella näitä asioita. Venäjällä on yhä oppositiolehdistöä, joka arvostelee niin Putinia kuin muitakin vallankäyttäjiä hyvin avoimesti, ja internet on ainakin vielä miltei vapaa alue, jossa Putin on yksi oppositiohenkisten venäläisten suosituimpia pilkanteon kohteita.

Onkin aiheellista kysyä, miksi Putin näyttää olevan niin huolestunut oppositiosta, joka kuitenkin on lukumääräisesti varsin vähäinen. Miksei normaalille oppositiolle anneta edellytyksiä vaikuttaa parlamentissa maan kehitykseen ja nostaa esille uusia kandidaatteja maan johtoon sitten, kun Putin sieltä joskus vääjäämättä joutuu väistymään?

Tavallisen kansalaisen kannalta Venäjä muistuttaa monessa suhteessa normaalia eurooppalaista valtiota, ja tavallinen arkielämä Moskovassa tai Pietarissa ei juuri poikkea Lontoon tai New Yorkin vastaavasta. Samalla tavalla pukeutunut juppinuoriso siemailee latteaan muodikkaissa kahviloissa, ja Wi-Fi mahdollistaa heille työnteon ja huvin yhdistämisen pilvirakenteisissa yrityksissä.

Tämä idylli saattaa kuitenkin olla hauras. Venäjän oppositio, joka enimmäkseen on käyttänyt liberaaleja tunnuksia, on osoittautunut ärhäkäksi ja haluttomaksi yhteistyöhön vallan kanssa. Suuret mielenosoitukset Putinin kolmannen kauden alussa muistuttivat ikävästi niistä niin sanotuista värivallankumouksista, joita entisen Neuvostoliiton alueella on tapahtunut ja joita Kreml on pitänyt lännestä masinoituina.  Kun Venäjän poliittinen järjestelmä on estänyt laillisten vaihtoehtojen ilmaantumisen nykyhallinnolle, saattavat kriisin sattuessa laittomat eli vallankumoukselliset menetelmät tulla ajankohtaisiksi myös siellä.

Venäjän akilleenkantapää on myös sen kansasta erkaantunut hallinto, joka on myös huono ja korruptoitunut. Yhdistäväksi renkaaksi kansan ja vallan välille on yleensä ajateltu tarvittavan kansalaisyhteiskuntaa, valppaiden ja politiikasta kiinnostuneiden kansalaisten verkostoitumista ja aktiivista osanottoa yhteisten asioiden hoitamiseen.  Tämä puoli on Venäjällä alikehittynyt, ja valta seuraa poliittisesti aktiivisia toimijoita epäluuloisesti. Tilanne muistuttaa 1800-lukua, jolloin katsottiin, että politiikka kuului itsevaltiaalle eikä kansalla ollut sen hoitamiseen mitään asiaa.

On mahdollista, että Venäjän talous jossakin vaiheessa kokee rajun kriisin: sellaiselle sen tekee haavoittuvaiseksi yksipuolinen riippuvuus hiilivetyjen hintakehityksestä. Tästä on esimakua vuosilta 2007–2009, ja uusi kriisi saattaa koska tahansa olla edessä. Sellaisen voivat synnyttää myös poliittiset ongelmat Venäjällä tai ulkomailla. Tällaisen kriisin poliittisilta seurauksilta Venäjä on pyrkinyt suojautumaan juuri nojaamalla ”voimamiehiin” eli silovikkeihin, joihin kuuluvat sotilaiden ja poliisien ohella myös salaisen palvelun edustajat. Kansalaisyhteiskunnan tarkkailu ja kuristaminen ovat luettavissa juuri tähän toimintaan.

Ei kuitenkaan ole oikein eikä kohtuullista nimittää Putinia diktaattoriksi eikä Venäjää diktatuurivaltioksi saati totalitaariseksi. Venäjän perustuslaki on erittäin liberaali ja sisältää paljon määräyksiä, joiden tarkoituksena on estää paluu totalitarismiin. Kieltämättä on imponoivaa havaita, miten itsevaltaisesti maata siitä huolimatta voidaan hallita. Paralleelia voisi etsiä Kekkosen kauden Suomesta, ellei Putinin Venäjä olisi paljon autoritaarisempi ja mahtipontisempi, kuten sen pyrkimys suurvallaksi edellyttää.

Putinia voi toki kernaasti verrata myös Hitleriin, joka myös nautti valtavaa kansansuosiota. Pelkkä kansansuosio ei tee kenestäkään kunnon demokraattia tai humaanien aatteiden ja laillisuuden kannattajaa saati toteuttajaa. Myös Putinin politiikassa ilmenevä pyrkimys kansallisuudeltaan venäläisten alueiden palauttamiseen emävaltion yhteyteen muistuttaa suuresti sitä politiikkaa, jota Hitler harjoitti 1930-luvulla.

On kuitenkin syytä ottaa huomioon, että Putin on ilmoittanut poliittiseksi päämääräkseen Euraasian unionin, joka ei merkitse uuden Neuvostoliiton kaltaista yhtenäisvaltiota, vaan suunnilleen EU:n kaltaista löyhää unionia. Hän ei siis ole esittänyt vastaavanlaista ekspansio-ohjelmaa kuin Hitler eikä pyri eksportoimaan hallintojärjestelmäänsä, joka, kuten sanottu, on itse asiassa demokraattinen, ainakin se on demokraattisempi kuin eräissä muissa Euraasian unionin nykyisissä ja tulevissa jäsenmaissa.

Tässä mielessä Putinin Venäjä on myös aivan toista kuin Neuvostoliitto, jossa järjestelmän ekspansio koko maailmaan oli perimmäisenä oletuksena, jonka sanomista ääneen ei suinkaan kainosteltu. Putinin Venäjä on epäilemättä autoritaarinen maa, mutta siitä huolimatta sen johto nauttii suuren enemmistön luottamusta.

Venäläinen ideologia ja konservatiivinen Komintern?

Joissakin sinänsä hyvin vähäpätöisissä asioissa, kuten esimerkiksi niin sanotun homovastaisen yllytyspykälän säätämisessä, Venäjä on poikennut kansainvälisistä trendeistä, mikä on saanut valtavaa julkisuutta. Aivan hiljattain onkin sitten voitu havaita, että muun muassa perhenormien alalla Venäjä on Putinin suulla suorastaan uhmakkaasti julistanut aikovansa noudattaa toista linjaa kuin amerikkalais-länsieurooppalainen konsensus edellyttäisi.

Etenkin vuoden 2013 syksyllä pitämässään puheessa Putin tuomitsi arvovaltaisesti monet niistä arvoista, joita EU:n piirissä on pidetty suorastaan perusarvoina ja perussopimuksessa sellaisiksi mainittu. Näihin kuuluvat sekä sukupuolivähemmistöjen tasa-arvoisuus lain edessä että multikulturalismi.

Putinin tulkinnan mukaan vähemmistöt eivät saa sanella enemmistön normeja, perinteinen ydinperhe on yhteiskunnan kulmakivi ja vieraiden kansalaisuuksien on sopeuduttava ympäröivän yhteiskunnan normeihin eikä päinvastoin. Hänen mielestään valtion on myös kunnioitettava perinteisiä uskontoja, jollaisia Venäjällä ovat ennen muuta ortodoksinen kristinusko, mutta myös islam, juutalaisuus ja buddhalaisuus.

Putin on siis tunnustautunut traditionalistiksi ja hakenut politiikalleen tukea myös Euroopan populistipuolueilta. Sitä on saatukin, ja esimerkiksi Ranskan Marine Le Pen on esittänyt tukensa Putinille. Koska sekä EU:n perussopimuksessa että sen käytännön politiikassa Venäjän edustamat arvot on leimattu vanhentuneiksi ja sopimattomiksi, on Putin saanut aiheen puhua eurooppalaisesta ”messianismista”, joka haluaa levittää oman ideologiansa sinnekin, missä sitä ei haluta.

Tämäkin Putinin politiikka näyttää nauttivan suurta suosiota myös kotimaisen yleisön joukossa. Tutkimusten mukaan venäläiset ovat keskimäärin arvoiltaan paljon konservatiivisempia kuin länsieurooppalaiset. Lisäksi uskonnollisen identiteetin voimistuminen on Venäjällä ollut Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen hyvin selkeä kehityssuunta. Ortodokseiksi itsensä määrittelevien osuus väestöstä on noin kahdessakymmenessä vuodessa kasvanut paristakymmenestä prosentista yli seitsemäänkymmeneen.

Putinin arvokonservatiivisella politiikalla on siis selkeä kotimainen tuki, vaikka poliittisesti kaikkein aktiivisimmat ja parhaiten koulutettuun väestöön kuuluvat antiputinistit vastustavatkin kiivaasti tätä politiikkaa, jota pitävät taantumuksellisena. Voidaan myös todeta, että tälle politiikalle löytyy sympatiaa myös ulkomailta. Uuden konservatiivisen ”kominternin” perustaminen lienee kuitenkin vielä kaukaa haettu ajatus. Kommunismi oli aikoinaan messiaaninen aate, jolla oli fanaattisia kannattajia kaikissa maissa. Tuntuu mahdottomalta kuvitella, että traditionalismi voisi saada aikaan vastaavaa liikettä.

———————————>

Imperiumin palauttaminen – uhka Suomelle?

Poliittisesti ja jopa sotilaallisesti Venäjä on joutunut lännen kanssa vastakkain jo useaan otteeseen. Kosovon sota ja länsimaiden sanelu siellä oli sille nöyryytys, jota ei ole unohdettu. Niinpä Venäjä on ottanut itselleen vapauden toimia vastaavalla tavalla Georgiassa ja on tunnustanut miehittämiensä Etelä-Ossetian ja Abhasian itsenäisyyden ja tukee myös Transnistrian tasavaltaa. Sitä mukaa kuin Venäjän talous on kasvanut, on myös sen sotilaallinen potentiaali tullut melko merkittäväksi, vaikka on vielä hyvin kaukana Yhdysvaltojen vastaavasta ja luultavasti tulee aina olemaan.

Ne Venäjän naapurimaat, jotka aikoinaan kuuluivat ns. sosialistiseen veljesliittoon, ovat hakeutuneet Natoon ja muodostavat nyt käytännössä piiritysrenkaan Venäjän ympärille. Tämä sitoo Venäjän sotavoimia, vaikka lännessä ei olekaan ollut sellaisia merkittäviä kiistakysymyksiä, joiden voisi kuvitella kärjistyvän aseelliseksi konfliktiksi, ellei sellaiseksi lasketa Viron niin sanottua pronssisoturikiistaa.

Ukrainan konfliktin kärjistyminen on kuitenkin vienyt kehityksen uudelle tasolle, tapahtuihan sen yhteydessä rajanmuutos Euroopassa vastoin voimassa olevia sopimuksia. Vaikka tämä lienee ollut lähinnä niin sanottu työtapaturma ja on tuskin perustunut ennakolta tehtyyn suunnitelmaan, on se herättänyt paljon epäluuloa ja pelkoa Venäjän mahdollisia aikeita ja etenkin sen käyttäytymistapoja kohtaan. Onhan ilmeistä, ettei Venäjä tulevaisuudessakaan välttämättä kysy kansainvälisen yhteisön mielipidettä päättäessään rajanmuutoksista.

Ukrainassa kaikki joka tapauksessa alkoi yrityksestä saada maa mukaan perustettavaan Euraasian liittoon. Asialla oli laillisesti valittu presidentti, ja kyseessä oli ensi vaiheessa vasta liittyminen tulliliittoon, mihin Venäjä lupasi myös houkuttelevia etuja esimerkiksi kaasuntoimituksissa.

Kun normaali poliittinen prosessi sitten katkesi ja joutui Kiovan keskusaukion vallanneiden mellakoitsijoiden syrjäyttämäksi, Venäjän oli tässä kohden pakko luopua tavoitteistaan, mikä oli karvas poliittinen tappio. Sen sijaan se saattoi ikään kuin korvikkeena hyväksyä vastaavanlaisen epävirallisen riehujajoukon tarjouksen Krimin yhdistämisestä jälleen Venäjään. Tämä nosti Putinin suosion Venäjällä huippulukemiin, mutta tietenkin myös vahingoitti vakavasti hänen mainettaan lännessä.

Suomen ja muiden Venäjän länsinaapurien välillä on merkittävä historiallinen ero. Kun Baltian maat, Puola ja muut läntiset naapurit olivat periaatteessa samassa niin sanotussa ystävyysliitossa ja ylistivät liiton autuutta, pysyi Suomi koko ajan sen ulkopuolella. Käytännössä tämä säästi Suomen sekä miehityksen että ei-toivotun maahanmuuton vitsauksilta, jotka katkeroittivat noita toisia.

Sen sijaan Suomi, kapitalistisena maana, sai nauttia niin sanotun näyteikkunapolitiikan hedelmistä, ja sille kerääntyi Venäjällä suuri varasto positiivista goodwilliä ja arvovaltaa. Kun tähän lisätään Suomen sodissa osoittama kunto ja sen tuoma kunnioitus, voi sanoa, että sen maine Neuvostoliitossa oli verrattoman myönteinen. Neuvostoliiton lehdistö ei enää 1960-luvulta lähtien saanut kirjoittaa kielteisesti Suomesta, myönteisesti kyllä.

Suomen ja Venäjän suhteet ovat myös Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen pysyneet ongelmattomina pieniä mediakonflikteja lukuun ottamatta. Rajariitoja meillä ei ole eikä muitakaan suuria avoimia kysymyksiä. Koska Suomi ei ole Naton jäsen, olisi hyvin vaikea kuvitella, millaisesta syystä Venäjä saattaisi uhata Suomea sotilaallisesti. Mikäli kyseessä olisi geostrateginen intressi eli lähinnä Itämeren läpikulun turvaaminen, olisi Suomen uhkaaminen mieletöntä, ellei samalla haastettaisi myös kaikkia Itämeren etelärannan valtioita. Tällaiseen ei kenenkään mielikuvitus taida riittää.

Pohjoinen alue on sen sijaan nykyään Venäjän sotilaallisesti keskeinen seutu. Siellä on sekä luonnonrikkauksia että avomerilaivaston tukikohdat. Niiden turvaaminen jonkin ulkovallan aiheuttamaa uhkaa vastaan ei varmastikaan saisi mitään lisäarvoa puolueettoman Suomen alueen loukkaamisesta.

Mikäli Suomi sen sijaan kuuluisi Natoon ja siis olisi osa Naton suurta sotakoneistoa, olisi Venäjän otettava huomioon Suomen alueelta tuleva uhka myös kaikissa muissa kuin Suomen aluetta välittömästi koskevissa konflikteissa. Suomen potentiaaliset hyökkäysaseet olisi valmistauduttava eliminoimaan. Käytännössä tämä voisi tapahtua ilmaiskuilla ja mahdollisesti muillakin alueellisesti rajoitetuilla operaatioilla. Nämä Suomen pitäisi aina valmistautua ehkäisemään ennakolta ja myös olemaan valmis ensi-iskuun. Tämä tuskin rauhoittaisi tilannetta Suomen itärajalla, jonka liittyminen Naton puolustukseen kaksinkertaistaisi Naton itärajan pituuden.

Etenkin Ukrainan kriisin aikana on lehdistössä myös esitetty pelkoja siitä, että Venäjän tavoitteisiin kuuluisi liittää Suomi takaisin imperiumiinsa. Olimmehan siellä aikoinaan yli sata vuotta.

Tällaisia tulkintoja on tehty surullisenkuuluisan Aleksandr Duginin geopoliittisista kartoista, vaikka itse kirjoittaja on kiistänyt tarkoittaneensa Suomen liittämistä Venäjään. On hyvin mahdollista, että Izborskin klubin kaltaisten ääriainesten piirissä, joita Dugin edustaa, todella haaveillaan imperiumista, johon kuuluu myös Suomi, samoin kuin Kiina, Intia, Iran ja Turkki. Tällaiset haaveilut eivät kuitenkaan kuulu vakavan politiikan piiriin. Luultavasti Moskovassa on jo Ukrainan tapahtumien ansiosta ymmärretty, että olisi täyttä mielettömyyttä yrittää nykyaikana pakottaa vastahakoinen kansa hyväksymään asema, joka olisi sille vastenmielinen. Kenraali evp. Gustav Hägglund tokaisi jokunen aika sitten, ettei Venäjä varmastikaan yrittäisi tulla pakolla Suomeen – ”täällähän tulee turpaan”.

On tietenkin aina otettava huomioon, etteivät kansainvälisen politiikan päättäjät aina ole rationaalisia. Mikäli Venäjällä jostakin syystä päätettäisiin vaihtaa nykyisen kaltainen ongelmaton ja molemminpuolisesti edullinen naapuruus Suomen kanssa hyökkäykseen tai peräti miehitykseen, niin se kyllä merkitsisi ”turpiin ottamista”, jossa kaiken taloudellisen ja poliittisen vahingon lisäksi olisi pakko ottaa huomioon myös ihmisuhrit, joilta se ei voisi säästyä. On miltei mahdotonta kuvitella Venäjän missään olosuhteissa voivan vapaaehtoisesti ryhtyä niin mielettömään politiikkaan, mikäli sille jätetään edullisempi vaihtoehto.

Timo Vihavainen

Venäjän tutkimuksen professori

Helsingin yliopisto

Lue juttu kokonaan täältä:

http://www.suomenperusta.fi/ajatus/suvereeni-venaja-uhka-suomelle/

<

Two months ago, Mariya Snegova, a Russian sociologist at Columbia University, suggested that Vladimir Putin was drawing on Mikhail Yuryev’s 2006 novel, “The Third Empire,” as a guide to his moves against Ukraine and as a source for a new imperial ideology (vedomosti.ru/opinion/news/23473641/stroiteli-tretej-imperii).

Snegova’s conclusions about the impact of Yuryev’s thinking on Putin have been eerily confirmed by subsequent events. And that in turn suggests that Putin, who often cites the works of other writers and who is said by aides to identify “The Third Empire” as his favorite novel, may plan to act in the future in ways the novelist wrote about eight years ago.

Consequently, because the Columbia scholar proved so prescient about Putin and Ukraine, it is worth revisiting what she wrote in early March as well as considering the broader implications for Russian policy contained in the Yuryev novel itself, the text of which is available at royallib.ru/book/yurev_mihail/tretya_imperiya.html.

Over the past dozen years, Snegova noted, Putin has regularly cited Russian writers like Nicholas Berdyaev, Vladimir Solovyev and Ivan Ilin, all of whom argued that Russia must have an enormous role in the international arena and build to that by promoting “Orthodoxy on the territories under its control.

Indeed, despite the suggestion of many that the Kremlin leader does not have an ideology, Putin’s reading of these and other books suggests that he not only does but has been developing it for some time.  Among the books that have most influenced him, she argued, is Yuryev’s “The Third Empire. The Russian Which Must Be,” published in 2006.

http://windowoneurasia2.blogspot.fi/2014/05/window-on-eurasia-does-2006-russian.html

XXIst century witnesses a strange phenomenon – Orthodox Christianity cooperating with its two thousand year old enemy – paganism. Though co-existence, symbiosis, and cooperation of Christianity with paganism seems theologically impossible, or, at least, contradicting to common sense and logic, it does develop in Russia, though the leaders of Moscow Patriarchy condemn and deny it ex cathedra.

Russian Orthodox Church today is more than just the most popular church in Russia and some post-USSR countries, – in recent years it has become an ideological institution, which justified and sanctified the power of V.Putin, and stated the basis for Russian identity. Being Russian means being Orthodox Christian today, and it doesn’t really matter whether you believe in God or not[1].

Mysteriously in the minds of many “believers” defining themselves as Orthodoxes (75% of Russia’s population) being Christian doesn’t contradict the broad spectrum of beliefs like:

  • Jesus spoke Russian
  • Russians wrote the original Vedas and were the core Aryans that brought sacred ancient knowledge to India
  • Ra was Russian Sun-god, plagiarized by Egyptians”.

This set of ideas comes from a quickly rising Russian neo-paganism – a new complex quazi-religion, which has spread during last twenty-five years in post-USSR states.
“Pagan revival” in post-USSR countries started in early nineties. Most popular view among scholars of religion is that it filled the spiritual gap among low-educated and militarized youth, looking for proofs of own superiority and strive for religious justification of xenophobia and aggression.

For sure, KGB’s successors in Russia couldn’t do but use and develop this fresh aggressive ethnic-oriented pseudo-religion. Today its ideas reach hundreds of thousands people in Russia, Ukraine, and Belarus getting as far as to Russian-speaking population of Baltic states and Germany.

 

Acquaintance with the works of Russian paganism ideologists (Hinevich, Trehlebov, Levashov, Cherkasov, Golyakov) and their followers’ practices helps us define its basic features:

  •         claim for the sole access to Higher Truth through the hidden pre-Christian tradition of wise men;
  •         “pagan” crypto-history (Russians are the most ancient “race” and descendants of Slavic pagan gods);
  •         justification of territorial claims towards neighbors and killing of non-Russians;
  •         xenophobia, racism, and antisemitism based on the idea of spiritual superiority of “Russian race”;
  •         claims for Vedic heritage and search for its origin in pre-Russian culture (very similar to Aryosophy of German Nazis with its swastika cult, rune symbolism, and “revival of Nordic Gods”);
  •         easy blending with popular simplified and vulgarized form of Russian Orthodoxy, at the outcome providing a religion-like ideology and worldview, that justifies aggression much better than Orthodoxy with its humble moral and commandments like “you shall not murder”;
  •         jihadist-like fanatism;
  •         apparent absence of single centralized management.

 

Revivers or, to be more precise, recreators of Russian paganism rarely use scientific data on the religion of ancient Slavs, but prefer “lost and miracluously found ancient sacred texts” like “Book of Veles” or “Slavic-Arian Vedas” considered by serious researchers to be pseudoreligious falsifications created in  XXth century.

The main thing that unites neo-pagans and their “historical enemies” from Russian Orthodox Church is the notion of belonging to Russians – which is much more important than the complex theoretical disagreements in theology, ontology, soteriology, or eschatology.

Field cooperation between Orthodox priests and “pagans” started at ultra-nationalist marches in Russia, and continues on the battlefields of Ukraine today.

We have analyzed numerous online interviews with Russian terrorists in the East of Ukraine, who demonstrate the common political goals and cooperation of Orhodox Christian and neo-pagan combatants. For many of them even the word “православие” (“Orthodoxy” in Russian) is the name of pre-Christian pagan ancestorial religion and means “glorifiying Prav” (“права”  is supposed to be an ancient Universal Law, similar to Vedic ṛta,though you’ll never find this word in old Slavic texts).

In combat conditions two religions’ symbiosis works extremely well – both Orthodox and pagan combatants believe that they fight for “building holy Russia and killing its enemies as enemies of faith and enemies of God”. One of the groups, “Rusich” with neopagan kolovrat (double swastika) as their symbol and talisman, states that “our goal is unity of all Slavs under Russian flag and the sign of Sun.

One more conspicuous representative of a trend was the commander of “Varyag” group who in 2014 had scared Western reporter with his dreams of “creation of Orthodox Al-Queda“.

Another good example is 700-fighter “pagan battalion Svarog” (Svarog was the name of a Slavic pre-Christian god). Its leader dreams of destroying all “non-Russian enemies and building a great state from the Atlantic to the Pacific”. Further to military disciplines, battalion’s members study the mystic symbolism of Slavic alphabet.

These gangs fight shoulder to shoulder with ultra-orthodoxes from “Russian Orthodox Army” (ROA) – another powerful terrorist organization, which has lots of fighters combining Nazi swastikas with Orthodox crosses. The supposedly volunteer “army” counted 4000 fighters in 2014 and demonstrated harsh violence against non-Orthodox believers.

ROA, Svarog, Varyag and the like military groups are the spreaders of this religion\ideology in occupied territories of Ukrainian Donbas. We have no data on how successful they are, but we know they do their best proselytizing.

 

SUMMARY

It looks like Russian powers have managed to forge the religion-based terrorist ideology armed with revanchism and notions of religious and racial superiority, which turns out to be an effective mass manipulation instrument prepared for aggression.

Though scholars of religion have noted many times that Russian neo-paganism had been lacking cooperation among different concurring and often hostile towards earch other groups, it has recently showed itself from different aspect: its multiple followers are ready to overcome their leadership and theological differences and join the ultra-right Orthodoxes to fight mutual non-Russian enemy both inside and outside Russia.

Russia’s attempts to establish neo-paganism in its blend with Russian Orthodox Christianity does more than just providing ideology for Russian terrorists – the movement has become a strong basis for fanatics’ organisation:as the war between Russia and Ukraine goes on, new and new groups of fighters from Russia come into Ukraine believing in a strange mix of paganism and Orthodoxy.

http://ahamot.org/en/neo-paganism-and-russian-orthodoxy-an-explosive-mix-of-religion-and-ideology/

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s