Sodan vaiettu totuus- se antaa elämälle tarkoituksen

Klassinen kirjoitus sodasta, joka on jäänyt ehkä vähän vähälle huomiolle. Kuten Suomessakin voi havaita, niin monet syrjäytyneet maahanmuuttajat mutta myös muutamat kanta-suomalaiset on lähtenyt sotimaan ISIS:ksen riveihin tai kenties Ukrainen natsi-joukkoihin. Naiset ei usein ymmärrä sodan lumoa, mutta armeijan käyneitten miesten kyllä luulisi ymmärtävän sitä.

Siellä nukutaan yhdessä ja ollaan lähellä toisia. Siellä kärsitään, itketään ja nauretaan yhdessä. Se voi olla elämän parasta aikaa.

Tällaisia kokemuksia on lukemattomilla suomalaisilla, venäläisillä, amerikkalaisilla ja israelilaisilla sotaveteraaneille. Koska siellä missä on sota, on aina ihmisiä, joilla on tunne siitä, että vihdoinkin elämä tarjoaa ja tarkoittaa jotain.

Sodan vaiettu totuus on se, että se antaa ihmiselle merkityksiä, joita moderni, arkinen ja aina vain yksilöllisempi elämä ei muuten tarjoa.

————————–>

soldiers1

—————————>

Mutta jos ei ymmärrä sodan lumovoimaa, voi olla vaikeuksia ymmärtää sen enempää nykyajan kuin historiankaan tapahtumia. Voi olla vaikeuksia ymmärtää, miksi Euroopassa varttuneet teini-ikäiset liittyvät kammottavaan Isis-järjestöön tai Vladimir Putin nielaisee laajalla kansan tuella Krimin niemimaan.

Isis-järjestöstä on julkaistu paljon valokuvia ja videoita, joihin on dokumentoitu sotarikoksia. Mutta niin on myös sellaisia kuvia, joissa näkyy leveästi hymyileviä nuoria: he ovat omasta mielestään yhteisellä ja hyvällä asialla, muuttamassa maailmaa paremmaksi, tekemässä jotain elämällään.

Vladimir Putinille voiman näyttäminen on keino nostaa omaa kansansuosiotaan ja pyrkiä historian suurmiesten joukkoon. Sillä ei ole mitään selkeämpää keinoa päästä historiaan kuin johtaa maata sodan aikana, olivatpa sodat itse käynnistettyjä tai muiden aiheuttamia.

Kun Yleisradio tiedustelisuomalaisilta vuonna 2004, ketkä ovat Suomen historian suurimmat ihmiset, ykköseksi tuli marsalkkaMannerheim ja kakkoseksi sota-ajan presidentti Risto Ryti.

Yhdysvalloissa tehdyissä kyselyissä historian suurimmiksi presidenteiksi nousevat kerta toisensa jälkeen Abraham Lincoln (sisällissota) ja George Washington (vallankumoussota).

————————->

Propagandantekijöille – olivatpa asialla Isis-järjestön nettivärvääjät, George W. Bushin hallituksen sotahaukat tai jatkosodassa bolševismin saatanasta saarnanneet ja Suur-Suomesta unelmoineet suomalaispapit – tärkeää on myydä sota yhteisenä tarinana, jossa jokaiselle on varattu rooli osana suurta oikeamielisten yhteisöä.

Vanity Fairin artikkelissa huomautettiin, että sota luo kokemuksen heimoa muistuttavasta yhteisöllisyyden tunteesta. Siksipä moni veteraani kertoo kaipaavansa rintama-aikoja.

Ja sitä samaa veljeyden, sisaruuden ja suuren yhteisöllisyyden tunnetta voivat kaivata myös pommitusten kohteiksi joutuneet siviilit, kuten vaikkapa lontoolaiset toisen maailmansodan jälkeen tai sarajevolaiset Bosnian sodan päätyttyä.

Vain harva kaipaa pommia päähänsä tai kuoleman näkemistä, mutta moni on jäänyt kaipaamaan sellaisia hetkiä pommisuojassa, kun naapuria voi ottaa kädestä ilman että siitä saa hullun leimaa otsaansa.

Tämän päivän amerikkalaissotilaiden erityisenä ongelmana on se, että he eivät sodista palatessaan onnistu edes selittämään, mitä heille on valtamerten takana tapahtunut. Kotirintama on elänyt omassa Facebook-todellisuudessaan samalla kun veteraani on elänyt kuin petoja pelkäävä metsästäjä-keräilijä aseveljiensä ympäröimänä.

Samanlaisista sopeutumisvaikeuksista on kerrottu suomalaisten rauhanturvaajien palattua Afganistanista. Veteraaneja koettelevat Suomessa parisuhdekriisit, ulkopuolisuuden tunne, tyhjyys ja kärsimättömyys.

————————>

On vaikea selittää suomalaiseen elämänmenoon tottuneelle, millaista on pelätä itsemurhapommittajia paikoissa, joista muut eivät ole kuulleetkaan.

Ex-vaimo sanoi, että minulla kesti aina kolme kuukautta tulla kotiin. Olin poissaoleva, jännittynyt ja äyskivä. Kun tulin lomille, oli vaikea sietää lasten juoksentelua. Suomessa kaikki oli harmaata aluetta, kun Afganistanissa kaikki on mustaa tai valkoista. En osannut oikein ottaa muita huomioon”, Afganistanissa palvellut rauhanturvaaja totesi HS:lle viime vuonna.

Niin järjenvastaiselta kuin se tuntuukin, sodassa asiat voivat näyttäytyä ensi kerran elämässä selkeiltä: mustilta ja valkoisilta. Rauha on se, jossa asiat muuttuvat monimutkaisiksi ja sumeiksi.

Näin arvioi nyky-Yhdysvaltoja sodista palaavien veteraanien näkökulmasta Vanity Fairin haastattelema antropologi Sharon Abramowitz:

”On oltava valmis sanomaan, että emme ole kovin hyvä yhteiskunta ja että olemme ihmisvastainen yhteiskunta. Yhteiskuntamme on vieraannuttava, tekninen, kylmä   Meidän perustavanlaatuinen halumme ihmisinä on olla lähellä toisiamme, mutta yhteiskuntamme ei salli sen tapahtumista.”

Vastaus modernin elämän ongelmiin ei tietenkään voi olla se, että antaudumme sodan lumolle. Meidän pitäisi rakentaa merkityksellisempää, yhteisöllisempää ja välittävämpää elämää myös rauhan oloissa.

Lue juttu kokonaisena täältä: http://www.hs.fi/ulkomaat/a1433642205234

Myös eräs bloggaaja kirjoitti samasta aiheesta oman näkemyksensä.

Havainnoituani ideologista keskustelua puolin ja toisin, olen parin vuoden aikana tullut huomaamaan kuinka symmetristä se kokonaisuudessaan on. Retorinen arsenaali on kaikilla samaa: vetoaminen argumenttivirheisiin (olkiukko näin yleisimpänä), vastustajan psykopatologisointi, toinen osapuoli on aina irtautunut todellisuudesta, vihjailu salatuista motiiveista jne. jne.

Sekä suvakit että konservatiivit syyttävät toisiaan uhriutumisesta, faktoista piittaamattomuudesta, naurettavuudesta, vääjäämättömästä tappiostaan ideologisessa taistelussa. Molemmat ainakin vihjaavat salaliiton mahdollisuudesta; persujen mukaan suvakit edustavat kulttuurimarxisteja, jotka ovat mädättäneet yhteiskuntaa. Persut taas edustavat suvakkien mielestä patriarkaalista sortokoneistoa, joka näkymättömillä rakenteillaan alistaa naiset ja seksuaalivähemmistöt ikuisiksi kakkosiksi. Argumentaation sisältö on siis erilaista, mutta sen muoto aivan identtistä. Kehen tässä voi enää luottaa, kuka hallitsee faktat, jos molemmat osapuolet ovat väärässä. Tilastoilla voi lopulta tukea vaikka mitä näkemystä, niillä ei ideologista taistelua tulla pohjimmiltaan voittamaan.

Tunnen itse tämän kaiken keskellä vain kasvavaa paniikkia ja raivoa, koska olen vakuuttunut siitä, että kaikki mitä tiedän, on väärin. Mistään en löydä varmuutta tai oikeaa tietoa, koska kaikki pelaavat samalla arsenaalilla. Evoluutioteorian kannattajat ja kreationistit viittaavat toisiinsa virtuaalitodellisuudessa eläjinä, jotka yrittävät tuhota tieteen periaatteet. Ilmastonmuutokseen uskojat ja sen kieltäjät syyttävät toisiansa arveluttavista motiiveista ja uskonnollisesta lahkolaisuudesta. Kaikki keskustelu on pohjimmiltaan samaa, kaikki on taantunut retoriikaksi. Todellisilla ilmiöillä ja ongelmilla ei ole enää merkitystä, vain oikeassa olemisella. Tuntuu siltä kuin katsoisin lasten väittelyä, joka on ehtymätöntä juupas-eipäs –ketjua. Aivan sama mistä lapset väittelevät, kaava on aina sama.

Me olemme olleet liian kauan yltäkylläisyydessä, mistään muusta ei tämä voi johtua. Olemme rappeutuneet kiukutteleviksi kakaroiksi, joille ei ole enää kukaan pitämässä kuria. Tarvitsisimme jonkin muistutuksen kuolevaisuudestamme; onnettomuuden, jonka olemassaoloa ei kukaan voi kiistää ja joka saattaisi meidät jälleen yhteen. Vain kriisit saavat ihmiset liittymään toisiinsa, yltäkylläisyydessä kehitämme tunteen (näennäisestä) riippumattomuudesta. Sota tai raamatulliset vitsaukset voivat siis enää Suomen ja länsimaat pelastaa. Elämme ideoiden maailmassa, jossa vallitsee retoriikan tyrannia. Merkitystä ei ole sillä, kuinka olet elänyt elämäsi vaan sillä, mitä olet sanonut ja ajatellut. Vain sanoinkuvaamaton tuska ja kidutus voivat saada meidät enää tietoisiksi ruumiillisuudestamme. Muussa tapauksessa jatkamme mätänemistämme, kunnes ei jäljellä ole kuin toisiaan syöviä ihratynnyreitä.

Kannattaisi tietysti varoa, mitä toivoo. Toivon usein sairaita asioita, joiden pelkään toteutuvan. Mutta uskooko joku tosissaan Suomen vielä yhdistyvän yhden lipun alle? Olemme maailmankuvallisesti niin hajalla, ettei mikään määrä ideologista auktoriteettia saatikka järkeä voi meitä enää saada yksimielisiksi. Vain sodan kaltainen ponnistus ja hengen koitos voi pelastaa sen mitä kansallisvaltiostamme on jäljellä. Vain sota palauttaa merkityksen elämään.

http://unilaakso.blogspot.fi/2015/06/vain-sota-voi-meidat-pelastaa.html

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s