Suomen perusta: Väestöennusteista ja maahanmuuttajien keskittymisestä

Pätkä Joona Räsäsen Liberaali Dilemma kirjoituksesta Suomen perustan sivuilla.

Maahanmuuttokriitikoiden hurjimpien näkemysten mukaan Eurooppa muuttuu muslimienemmistöiseksi jo parin vuosikymmenen aikana. Nämä pahimmat ennusteet Euroopan islamisoitumisesta ovat pahasti liioiteltuja eivätkä ne ole millään tavoin todennäköisiä tai uskottavia väestökehityksen linjoja (ks. esim. Saunders 2012).

Muuttovaiheessa maahanmuuttajien perheet ovat suuria, ja usein yhden turvapaikanhakijan mukana tulee lukuisia perheenjäseniä. Esimerkiksi Suomeen tulee yhtä turvapaikanhakijaa kohden keskimäärin viisi henkilöä perheenyhdistämisen kautta. Kokoomuspoliitikko Arto Satonen väitti Aamulehdessä, että parhaimmillaan – tai pahimmillaan – yhden turvapaikan saaneen henkilön kautta Suomeen kerrotaan tulleen 42 henkilöä. En ole saanut vahvistusta tälle väitteelle, mutta epäilyt perheenyhdistämiskäytännön hyväksikäytöstä ovat varsin aiheellisia. Muun muassa Helsingin Sanomissa kiinnitettiin vuonna 2010 huomiota Somaliasta tulleiden turvapaikanhakijoiden ottolasten  suureen määrään. Merkille pantavana viranomaiset pitivät sitä, että noin 70 % näistä ”ottolapsista” oli tyttöjä. Voidaan epäillä, että tällaisia järjestelmiä, joiden kautta luvan maassa oleskeluun saa pelkän väitetyn sukulaissiteen perusteella, käytetään häikäilemättä hyväksi. On arvioitu, että ottolapsina maahan saatetaan tuoda muun muassa muslimimiesten ”kakkosvaimoja”, kertoi maahanmuuttoviraston johtaja Helsingin Sanomille.

Muslimimaahanmuuttajien syntyvyysaste laskee jo seuraavassa sukupolvessa lähemmäksi Eurooppalaista tasoa. Varsinaista väestöräjähdystä ei muslimien osalta siis tapahdu. Toisaalta myös toisen polven siirtolaisten syntyvyys on vielä kantaväestön syntyvyyttä suurempaa, joten nopea väestönmuutos on mahdollista varsinkin pienemmillä alueilla. Keskellä Englantia sijaitsevan Leicesterin tilanne on kuin oppikirjaesimerkki tällaisesta nopeasta väestönmuutoksesta. Vuodesta 2011 lähtien yli puolet kaupungin asukkaista on ollut muita kuin kantaväestöä eli valkoisia brittejä. Muutos on ollut nopeaa. Vielä 40 vuotta sitten maahanmuuttajia oli kaupungin asukkaista noin viisi prosenttia. Yhdessä sukupolvessa kokonaisen kaupungin väestö on muuttunut aivan toisenlaiseksi. On arvioitu, että tämän vuosikymmenen loppuun mennessä kantaväestö jää vähemmistöksi myös muissa perinteisissä brittikaupungeissa kuten Lutonissa, Sloughissa ja Birminghamissa. Muslimit eivät kuitenkaan suinkaan muodosta Leicesterissäkään enemmistöä väestöstä, vaan kaupungin asukkaita on monista eri kulttuureista. Helsingin Sanomien artikkelissa vuodelta 2010 kerrotaan, että Leicesterissä puhutaan kaikkiaan yli 70 kieltä, kaksi kolmasosaa aikuisista ei osaa kunnolla lukea tai kirjoittaa englantia ja työttömyys on korkeampaa kuin muualla Britanniassa.

Samanlaisia esimerkkejä voi löytää muualta Euroopasta suuntaamalla katseensa vaikkapa Ranskan Marseilleen tai Alankomaiden Rotterdamiin, jossa enemmistöt ovat jäämässä vähemmistöiksi. Muslimien maahanmuutto on muuttanut ja tulee jatkossa muuttamaan erityisesti Länsi-Euroopan väestörakennetta, vaikka valtiot eivät muslimienemmistöisiksi muuttuisikaan. Ongelmat tulevat esiin paljon ennen tätä niin kutsuttua islamisaatiota, Euroopan väestön muuttumista muslimienemmistöiseksi. Leicesterin kaltaisia kaupunkeja muodostuu valtioihin, joissa maahanmuuttajien osuus väestöstä on vain joitain prosentteja. Tämä johtuu maahanmuuttajaväestön sijoittumisesta samoille asuinalueille. Tiettyjen suurimpien kaupunkien maahanmuuttajaosuus noussee silloin merkittävästi suuremmaksi kuin kyseisen valtion maahanmuuttajien kokonaisosuus antaa olettaa. Kun segregaatiota tapahtuu paitsi valtion sisällä, myös kaupunkien sisällä, johtaa tämä siihen, että tietyillä asuinalueilla maahanmuuttajien – usein juuri muslimien – osuus väestöstä voi hyvinkin olla puolet. Tällöin tiettyjen kortteleiden ja kerrostalojen osalta puhutaan kenties lähes sadan prosentin maahanmuuttajaosuudesta.

Lähes kaikkialla Länsi-Euroopassa on käynnissä niin kutsuttu white flight -ilmiö, jossa länsimainen kantaväestö muuttaa hyvää vauhtia pois maahanmuuttajavaltaisilta asuinalueilta ja kehitys vain voimistuu. White flight on tullut viime vuosina tutuksi jo Suomessakin ja tutkijatkin myöntävät ilmiön olemassaolon (ks. esim. Vilkama, Vaattovaara & Dhalmann 2013). Kyse ei siis suinkaan ole vainoharhaisten islamofoobikoiden harhakuvitelmista, vaan todellisesta ilmiöstä, jolla on merkittäviä seurauksia. ”Valkoisten paossa” kantaväestö on saanut tarpeekseen maahanmuuttajien ja kantaväestön välisistä kulttuurisista konflikteista ja arkipäivän kohtaamisista ja he muuttavat muualle.

Myös koulut ja päiväkodit täyttyvät vieraskielisistä ja vieraita tapoja noudattavista lapsista. Olli Löytty (2008: 118) kirjoittaa: Nykyään koululuokat ovat eräänlaisia monikulttuurisuuden testauskenttiä, sillä missään muualla niin sanottu kantaväestö ja maahanmuuttajataustaiset ihmiset eivät ole päivittäin yhtä liki toisiaan. Kun monille aikuisille ulkomaalaiset ihmiset ovat vain tuttuja katukuvasta (…) suurimpien kaupunkien kouluissa monikulttuurisuus ei ole mikään tulevaisuuden näkymä. Jos jotkut ovat nykypäivänä monikulttuurisuuden asiantuntijoita, niin juuri koululaiset, jotka ovat jo päivähoidosta lähtien eläneet todeksi monikulttuuristuvaa yhteiskuntaa.” Hollantilaisessa tutkimuksessa (Tolsma ym. 2013) on havaittu, että kiusaamista kouluissa on sitä enemmän, mitä suurempi etnisen monimuotoisuuden määrä luokassa on. Valitettavasti tällä monikulttuurisuuden testauskentällä käykin usein niin, että häiriökäyttäytyminen yleistyy ja oppimistulokset laskevat, jolloin suomalaiset – ne jotka voivat – muuttavat pois alueille, joilla esimerkiksi opetus voidaan antaa vielä pelkällä suomen kielellä.

Suomalaisten tutkijoiden (Vilkama, Vaattovaara ja Dhalmann 2013) sanavalinnoin poismuuton syyt ovat usein sosiaaliset ongelmat, turvattomuuden tunne tai suoraan: maahanmuuttajien liian suuri määrä. Kun kantaväestö muuttaa pois alueilta, joille keskittyy maahanmuuttajia, millä perusteella maahanmuuttajat valikoituvat asumaan keskenään samoille alueille? Myös maahanmuuttajien asumissijoittumiseen vaikuttavat useat asiat. Ratkaisevia tekijöitä ovat muun muassa halpojen vuokra-asuntojen sijainti ja saatavuus, maahanmuuttajien oma halu ja kiinnostus asua muiden maahanmuuttajien kanssa sekä kantaväestön asenteet ja asumisvalinnat (ks. esim. Rasinkangas 2014). Vallalla olevan käsityksen mukaan maahanmuuttajien keskittyminen tietyille asuinalueille on vain väliaikaista ja segregaatio lievenee maahanmuuttajien taloudellisen ja sosioekonimisen aseman parantuessa.

Maahanmuuttajaväestön keskittyminen ei kuitenkaan tule todennäköisesti pysähtymään myöskään Suomessa, vaan ilmiö tullee vain kiihtymään. Tähän vaikuttavia syitä ovat esimerkiksi islaminuskon rajoitteet, jotka estävät maahanmuuttajia sulautumasta valtakulttuuriin. Aiemmin jo käsittelin maahanmuuttajien halua asua pohjarakenteeltaan tietynlaisissa asunnoissa. Islam myös kieltää koron ottamisen, joten muslimimaahanmuuttajille asuntolainan ottaminen on ongelmallista tai jopa mahdotonta. Se taas estää omistusasunnon hankkimista, mistä johtuen kaupungin vuokra-asuntolähiöiden sydämistä ei ole tietä ulos. Eräs keino etnisen segregaation estämiseksi olisivat kiintiöt, jossa kantaväestöön kuuluville kiintiöitäisiin asuntoja maahanmuuttajavaltaisilta asuinalueilta. Asunnon saisi helpommin ja nopeammin, kun tietty osuus asunnoista kiintiöitäisiin suomalaiselle valtaväestölle. Jos vähemmistökiintiöt eivät ole kansalaisten yhdenvertaisen kohtelun vastaisia, kuten positiivisen syrjinnän kannattajat uskovat, ei myöskään kantavä- estön suosiminen asuntopolitiikassa voi sitä olla, hehän ovat jo vähemmistöjä tietyillä alueilla. Esimerkiksi Britanniassa ja Alankomaissa on ollut käytössä kiintiöt, joilla on rajoitettu ulkomaalaistaustaisten muuttoa julkisiin vuokra-asuntoihin. Helsingin Sanomien uutisessa vuodelta 2005 kuitenkin todetaan, että Suomessa kiintiökäytäntö syrjisi maahanmuuttajia asuntojonoissa kantaväestöön nähden. Tässäkin tapauksessa julkisen vallan tulisi toimia johdonmukaisesti. Jos maahanmuuttajien suosiminen kiintiöillä ei syrji epäoikeutetusti suomalaisia, ei suomalaisten suosiminenkaan voi syrjiä maahanmuuttajia. Filosofian professori Michael Sandel (2009: 178) kirjoittaakin: Jos hyväksytään positiivinen syrjintä monimuotoisuusargumentin perusteella (…) oikeudenmukaisuuden kannalta nämä kaksi asiaa [kantaväestön tai etnisten vähemmistöjen suosiminen] kaatuvat tai kukoistavat yhdessä. Jos erilaisuus palvelee yhteistä hyvää, eikä ketään syrjitä vihan tai halveksunnan johdosta, tämänkaltaiset kiintiöt eivät loukkaa kenenkään oikeuksia.” Suomalainen kiintiöpolitiikka on yleisestikin epäjohdonmukaista ja epäoikeudenmukaista. Esimerkiksi opettajankoulutuksessa oli aikoinaan miehille 40 prosentin kiintiöt, mutta ne poistettiin vuonna 1989 tasa-arvolain myötä. Nykyisellään sukupuolikiintiöitä on käytössä vain sellaisilla aloilla, jotka luonnostaan muodostuisivat miesenemmistöisiksi, kuten kuntien luottamuselimissä, muttei naisvaltaisilla aloilla kuten opetuksessa.

Täytyy myös huomata, että maahanmuuttajat usein yksinkertaisesti haluavat asua toisten maahanmuuttajien keskuudessa, samoin kuin suomalaiset asuvat mielellään suomalaisten kanssa samoilla asuinalueilla. Ihmisillä on luontainen tarve ja halu olla tekemisissä kaltaistensa kanssa. Tästä syystä johtuen esimerkiksi keskenään eri valtioista tulevat maahanmuuttajat saattavat tuntea yhteenkuuluvuutta vieraassa maassa; erityisesti uskonto ja kulttuuri yhdistävät heitä. Asuinalueiden etninen eriytyminen on jokseenkin ongelmatonta silloin, kun maahanmuuttajien kulttuuriset tavat eivät ole ristiriidassa paikallisen lainsäädännön ja yleisten moraalisten ohjenuorien kanssa.

Kansainvälisten metropolien Little Italyt ja Chinatownit ovat kuin pieniä valtioita omaleimaisine kulttuureineen, epäilemättä näin ovat myös Mogadishu Avenuet ja Pikku Bagdaditkin, mutta jälkimmäiset ovat kuitenkin jollain hyvin merkittävällä tavalla erilaisia. Professori Timo Vihavainen (2009: 155) kirjoittaa tästä Euroopan maahanmuuttajaväestön segregoitumisesta voimakkain sanankääntein: ”Sen sijaan, että toisen ja kolmannen polven siirtolaiset omaksuisivat uuden kotimaansa arvot, he päinvastoin radikalisoituvat ja irtautuvat ympäristöstään muodostaen arvoiltaan keskiaikaisia enklaaveja kolmannen vuosituhannen Euroopan sydämeen.” Tutkimukset osoittavat, että länsimaissa asuvien muslimien radikalisoituminen on aito uhka, joka pitää ottaa tosissaan. Vaattovaara, Dhalmann ja Vilkama (2013) ovat sitä mieltä, että asuinaluiden eriytyminen asettaa merkittäviä haasteita kaupunkipolitiikalle. Aivan yhtä selvästi kuin tämä on totta, pitää paikkansa myös se, että nämä haasteet olisivat huomattavasti pienempiä, mikäli valtiojohtoinen maahanmuuttopolitiikka olisi kaikin puolin järkevämpää, tiukempaa ja assimilaatiovoittoisempaa. Nykypolitiikan jatkuessa muualla Euroopassa nähdyt maahanmuuttajamellakat ovat tulevaisuudessa myös meidän ongelmamme. Segregaation äärimmäinen vaihe onkin valtion väkivaltamonopolin murtuminen maahanmuuttajien mellakoidessa kaupunkien kaduilla ja kujilla.

Maahanmuuttajamellakat eivät vielä ole arkipäivää Euroopassa, mutta silloin tällöin saamme uutisista kuulla maahanmuuttajanuorison mellakoinnista milloin missäkin päin läntistä Eurooppaa. Lokakuun 28. päivänä 2005 Pariisin Clichy-sous-Bois’n lähiöstä alkoivat mellakat, jotka levisivät muutamassa päivässä ympäri Ranskaa. Kaikkiaan mellakoita oli 274 kunnassa. Kahdenkymmenen päivän aikana Ranskassa poltettiin 9000 autoa ja poliisi pidätti 2800 mellakoitsijaa. Presidentti Jacques Chirac julisti marraskuun 8. päivänä Ranskaan hätätilan. Samankaltaisia mellakoita nähtiin Britanniassa vuonna 2011, kun nuoret mellakoitsijat ryöstivät ja polttivat liiketiloja ja kauppoja. Mellakat levisivät lähes kaikkiin suurimpiin kaupunkeihin ja poliisi pidätti 3100 mellakoitsijaa. Tukholmassa 19. toukokuuta 2013 mellakat alkoivat kun poliisi tappoi aseistetun maahanmuuttajataustaisen miehen. Levottomuudet levisivät ympäri Tukholmaa jossa satoja autoja ja rakennuksia sytytettiin tuleen. Samanlaisia levottomuuksia oli nähty aiemmin muun muassa Malmössä ja Göteborgissa. Ruotsalainen toimittaja

Per Gudmundson kirjoitti syksyllä 2014 Svenska Dagbladet lehden pääkirjoituksessa, että Ruotsissa on kymmeniä niin kutsuttuja no-go alueita, jotka eivät enää ole poliisin hallussa. Gudmundson viittasi poliisin tiedusteluosaston tuoreeseen raporttiin, jonka mukaan Ruotsissa on kaikkiaan 55 aluetta, joilla lain ja järjestyksen ylläpitäminen ei ole normaaliin tapaan mahdollista. Raportin mukaan tyhjillään seisovat poliisiautot tuhotaan, poliiseja uhkaillaan ja heidän kimppuunsa hyökätään. Kaduilla myydään avoimesti huumeita, paikalliset yrittäjät joutuvat kiristysten, ryöstöjen ja ilkivallan kohteeksi ja paikalle saapuvia poliisipartioita kivitetään. Vaikka poliisi ei halua puhua rinnakkaisista yhteiskunnista, joillakin alueilla ihmiset ovat jo kääntyneet järjestyksen ylläpitämiseksi rikollisjengien puoleen poliisin sijaan. Raportissa mainittuja asuinalueita ovat muun muassa Malmön Rosengård, jonka väestöstä yli 86 prosentilla on maahanmuuttajatausta. Julkisuudessa levottomuuksia selitellään usein kuitenkin aivan muilla syillä kuin maahanmuutolla. Kaupunkitutkija Katja Vilkama selitti Yle Uutisille Ruotsin mellakoita ”hyvinvoinnin yksilöllisillä ja alueellisilla eroilla”.

Tyypillisesti mellakointia pidetäänkin eriarvoisuuden ilmentymänä – ei suinkaan epäonnistuneena ja ylimitoitettuna maahanmuutto-ongelmana. Eriarvoisuus on argumentti, jota ei voi kyseenalaistaa leimautumatta taantumukselliseksi jääräksi. Yhteiskuntatieteilijöiden ja erilaisten mielipidevaikuttajien vakiovastauksia mellakoinnin syihin ovat myös koventuneet arvot, työttömyys, köyhyys, poliisin asenteet ja rasismi. Erityisesti rasismi mellakoinnin syynä on mielenkiintoinen siksi, että useinkaan näiden mellakoiden yhteydessä ei mainita maahanmuuttoa tai sitä, että rettelöitsijät ovat maahanmuuttajataustaisia, mutta se tuodaan rivien välistä esiin toteamalla, että poliisi käyttäytyy mellakoitsijoita kohtaan rasistisesti. Tämä poliisin arvostelu onkin johtanut siihen, että poliisi ei rasismisyytösten vuoksi onnistu pitämään yhteiskuntarauhaa yllä. Hyvin tilannetta ilmentää Lontoon mellakoissa kuvattu youtube-video, jossa mellakkavarusteilla suojautuneet poliisit perääntyvät riehuvan nuorisolauman edetessä kadulla; yleensähän juuri rikolliset pakenevat poliisia. Professori Timo Vihavainen (2009: 151) on todennut tästä yleiseurooppalaisesta kehityksestä, jossa yhdistyvät asuinaluiden segregaatio ja maahanmuuttajien uhristatuksen tukeminen: ”Slummivyöhykkeen väestö, joka elää (…) veronmaksajien rahoilla, on kehittänyt kieroutuneen ajatuksen sisällissodasta, jossa he ovat uhrin asemassa. Itse asiassa poliisikin on omaksunut äärimmäisen sallivan asenteen, joka puolestaan tietysti pönkittää paikallisia valtarakenteita.” Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja Leo Pugin kirjoitti lehdessä Ruotsin tilanteesta 26.9.2009 otsikolla Kansankodin kuolema.  Puginin mukaan maahanmuuttajayhteisöissä pitäisi katsoa peiliin, sillä maahanmuuttajien kanssa tekemisissä olevat virkamiehet ja sosiaalityöntekijät ovat turhautuneet siihen, että tietyissä piireissä suorastaan halveksitaan ruotsalaisen yhteiskunnan tärkeimpiä perustoja ja vain muiden pitää joustaa ja kunnioittaa toisten kulttuuria.

http://www.suomenperusta.fi/wp-content/uploads/2015/03/dilemma-pdf.pdf

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s