Top 5 Eero Paloheimon kirjoitusta

Eero Paloheimo 1991

1.

Jako Kahteen

Miten jakaisit ihmiset jos heidät pitäisi jakaa kahteen tärkeimpään ryhmään? Naisiin/miehiin tai lapsiin/aikuisiin? Vai haluatko tulla haukutuksi rasistiksi ja jakaa ihmiset mustiin/valkoisiin tai ylennetyksi politrukiksi ja jakaa heidät oikeistoon/vasemmistoon? Entä kaupunkilaisiin/maalaisiin? Voi voi sentään. Kaikki meni pieleen. Oikea jako on: kiltteihin ja rehellisiin.

Kiltit eivät voi olla rehellisiä, koska silloin he eivät enää ole kittejä. Samasta syystä, mutta päinvastoin, rehelliset eivät voi olla kilttejä.

Rehelliset ihmiset sanovat suoraan mitä ajattelevat ja kaikkinainen kohteliaisuus on heille synti. He syyllistävät ja syyttävät jos siihen on aihetta ja yleistävät jos se on perusteltua. He pitävät kiinni loogisista johtopäätöksistään vaikka ne olisivat vaaraksi heidän omillekin ennakkoluuloilleen. He pyrkivät arvioimaan tulevaisuutta realistisesti. Tapakulttuuri ja poliittinen korrektius ovat kuorrutusta. Hyväuskoisuus on pahe. Rotta on rotta, vaikka sen sivelisi hunajalla. Kaiken tämän vuoksi rehellisellä on vähän mutta oikeita ystäviä.

Kiltit ihmiset ovat kivoja. He eivät halua pahoittaa kenenkään mieltä. Hyvä ilmapiiri on tärkeä, ikävien tosiseikkojen jankkaaminen tylsää. He puolustavat jokaista, sillä kukaan ei koskaan ole syyllinen mihinkään, vaan todellinen syyllisyys häipyy taustaan. Kiltit eivät ole kostonhaluisia vaan haluavat uskoa, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä. Jos tosiseikat pääsevät joskus yllättämään heidän ennakkokäsityksensä niin silloin saa tosiseikka kyytiä. Rottakin muuttuu hunajapupuksi kun sen vaan voitelee hunajalla. Niin asiat pitää jokaisen nähdä. Kiltillä on paljon ystäviä.

Me suomalaiset olemme jakautuneet maahanmuuttoon liittyvissä kysymyksissä terävästi kahteen joukkueeseen: kiltteihin ja rehellisiin. Ongelma on Suomen tulevaisuuden kannalta keskeinen. Kiistan voittaja ratkeaa vasta parinkymmenen vuoden kuluttua ja arvion tekee silloin seuraava sukupolvi. Toinen näistä joukkueista – luulen, että kiltit – kirotaan silloin maanrakoon samalla tavalla kuin me kiroamme erinäiset aikaisempien sukupolvien edustajat.

http://www.eeropaloheimo.fi/jako-kahteen/

2.

Monikulttuuri?

Teini-ikäinen sukulaispoika kertoi menevänsä monikulttuurisuutta puolustavaan mielenosoitukseen. Kehotin häntä maalaamaan kannettavakseen plakaatin, jossa lukee: ”Monikulttuuri on monokulttuuria”. Häntä nauratti ja hän sanoi, että siitä kyllä saisi sakinhivutuksen. Niin suvaitsevaista porukkaa siellä marssii.

Sitten reunahuomautus logiikasta. Tahallinen epäloogisuus on epärehellisyyden alalaji. Kun havaitsette jossain epäloogisuutta, kysykää onko se tahallista vai tahatonta. Jos se on tahallista, sen esittäjä on valehtelija, jälkimmäisessä tapauksessa vain tyhmä. Tyhmyys ei ole tuomittavaa, epärehellisyys on.

Televisiossa oli oikein ohjelma monikulttuurisuudesta. Ohjelman toimittaja ihmetteli ääneen, että mitä se hänen ohjelmansa otsikoksi valittu monikulttuuri mahtaa olla. Ei siihen selkeää vastausta tullut osallistujiltakaan. Osaisikohan tuo ”vain yhdenlaisia plakaatteja suvaitseva mielenosoitus” vastata näin outoon kysymykseen?

Varmuuden vuoksi lienee parasta vastata siihen itse. Monikulttuuri vallitsi maailmassa ennen vuotta 1492, jolloin Kolumbus löysi Amerikan. Sen jälkeen monikulttuurisuus on kärsinyt jatkuvia takaiskuja. Maailma samankaltaistuu askel askeleelta, kaikissa suhteissa ja peruuttamattomasti. Ilmiö on nimeltään kulttuurientropia. Lämmintä maitoa kylmään veteen ja lopputulos on haaleaa litkua.

Olen sanonut tämän niin monta kertaa, että alkaa itseänikin haukotuttaa. Mutta sanonpa nyt jotain uutta. Tuolla yhdenmukaistuvalla maailmalla saattaa olla yksi hyvä ominaisuus. Vaikka se on toivottoman tylsä, kuten kaikki yksitoikkoisuus, siihen sisältyy tylsyyden tuoma turvallisuus. Kaksoset harvoin tappavat toisiaan. Joten: tylsyyden puolustajat, liittykää yhteen! Osoittakaa mieltänne monokulttuurisen maailman puolesta! Mutta rehellisyyden nimissä: kutsukaa tuota tylsää maailmaanne oikealla nimellä.

Vai haluatteko tulla leimatuiksi tyhmiksi? Haluatteko, että logiikkanne pettää huomaamattanne? Parempi niin. Tyhmyys ei ole tuomittavaa, epärehellisyys on. ”Monokulttuuri on monikulttuuria” muistuttaa lausetta: ”Sota on rauhaa, vapaus on orjuutta”.

http://www.eeropaloheimo.fi/773/

3.

Coolii olla nuoriso

Olin pari vuotta töissä Saksassa, kun maata remontoitiin sodan jäljiltä. Siellä ei silloin ollut nuorisoa. Oli lapsia, joista pidettiin huolta ja aikuisia, jotka panivat paikkoja kuntoon. Yhteiskunta ja kansa urakoivat parempaa tulevaisuutta.

Nuoriso on hyvinvointivaltion ylellisyystuote. Mitä sairaammaksi hyvinvoinnin rappiotila etenee, sitä vahvemmiksi muuttuvat nuorison asema, sen elämäntavat ja arvot. Säälittävä lapsuus jää taakse jo 11-vuotiaana ja tylsän aikuisuuden tuloa voi erilaisilla pikkunikseillä lykätä vähintään 65-vuotiaaksi. Nuoriso on porukka ilman velvollisuuksia ja vastuuta, mutta oikeuksia on rutkasti. Siihen joukkoon haluaa jokainen. Ja yhteiskunta on kaikkien äiti.

Niinpä maailma koostuu twittereistä, festareista, räppäreistä, selfieistä, tatskoista, BB-stä ja ylävitosista. Julkkis on In, duunari on Out. Coolii, eiks totta?

Tämä leviää kiusallisella tavalla laajemmalle. Kun seuraa televisiosta EU:n ministeri- kokouksia, sieltä heijastuu pieninä eleinä ja ilmeinä, mutta väistämättä myös ratkaisuina tuo pinnallisuuden ja väliaikaisuuden, kaikkinaisen lyhytjänteisyyden ihailu, jolle on ominaista, että meillä on kivaa, tässä ja nyt. Puhtaat paperit saa vain Saksan Wolfgang Schäuble. Hän näyttää näkevän pidemmälle, kaikkiin niihin välillisiin vaikutuksiin, joita löysillä ja sallivilla hätäratkaisuilla on, myös koko maanosan moraaliin, sen rappeutumiseen ja vastuuttomuuteen tulevista sukupolvista. Jos Kreikalle sallitaan veronkierto, korruptio ja virkaväen vetelyys, niin miksi ei sitten muillekin? Kun kirjoitan tätä, tuota kiusallista totuuden puhujaa – Schäublea – ollaankin savustamassa ulos ajassaan elävän nuorison kemuista.

Olen kirottu pahanilmanlintu. Ennustan, että parin vuosikymmenen sisällä koittaa aika, jolloin aikuisuudella on taas arvonsa. Tämä nykyinen biletys paukahtaa armotta seinään; mitä myöhemmin, sen julmemmin. Se tulee ekokatastrofin, sosiaalisen katastrofin ja mikä ikävintä – moraalisen katastrofin – muodoissa. Siksi tämän ainoan kerran käytän kulutettua latteutta: katso peiliin hyvinvointimaailma!

http://www.eeropaloheimo.fi/641/

4.

Restauroitavat kaupungit
Olin Kiinassa syksyllä 2005 esittelemässä kirjani ”Syntymättömien sukupolvien Eurooppa” kiinankielistä käännöstä. Paasasin kiinalaisille kovasti paikoista, joita kutsuin silloin Ekokyliksi. Arvelin, että niistä kiina voisi lähteä liikkeelle. Jatkoin propagandaani Suomessa ja puolitoista vuotta myöhemmin asiasta järjestettiin mittava seminaari Tianjinissa, Pekingistä 150 km itään. Siellä oli parikymmentä huipputason asiantuntijaa Suomesta puhumassa ja noin 400 kiinalaista kuulijaa.
Kuukautta myöhemmin Kiinan ja Singaporen hallitukset tekivät sopimuksen ensimmäisen ekokylän rakentamisesta Tianjiniin. Siihen tulee 350.000 asukasta. Sitä kutsutaan EcoCityksi. Nyt on Kiinaan syntynyt noin 170 hanketta, jotka kutsuvat itseään ekokaupungeiksi. Tianjin järjestää oman hankkeensa pohjalta asiasta kansainvälisen kongressin syyskuussa 2010.

Neitseelliset ekokaupungit
Alkuperäinen ajatus oli noin 2000 ihmisen lähiö, joka rakennettaisiin neitseelliseen maastoon. Sellaista ehdotettiin Viikkiin 15 vuotta sitten ja asia otti tulta, mutta vesittyi sittemmin ratkaisevasti viranomaiskäsittelyssä. Jotain jäi jäljellekin ja aluetta kutsutaan nykyisin ”Ekoviikiksi”.
Neitseellisen ekokaupungin idea on, että se ei saastuta ympäristöään, käyttää mahdollisimman säästeliäästi luonnonvaroja ja muodostaa harmonisen kokonaisuuden rakennetun ympäristön ja luonnonympäristön kanssa. Viimemainitun, hieman tunteellisen vaatimuksen on esittänyt kai ensimmäiseksi amerikkalainen Richard Register 1980-luvulla.

Restauroidut ekokaupungit
Ekokaupunkeja tarvitaan, koska ne ovat osa maapallon pelastamisprosessia. Niitä ei tarvita, koska ne ovat uusi kiva arkkitehtuurin suuntaus. Niitä ei tarvita, koska niillä voi tehdä rasvaista bisnestä.
Siksi on syytä olla realisti ja todeta rauhallisesti, ettei riitä, vaikka kaikki maailman uudet kaupungit olisivat saasteettomia ja säästeliäitä. Vanhat kaupungit hoitavat yksinäänkin maapallon tuhoutumisprosessin loppuun. Niiden käyttämät luonnonvarat ja päästöt pitävät huolta siitä prosessista. Kolikon toinen puoli onkin vanhojen kaupunkien restauroiminen sellaiseen kuntoon, etteivät nekään saastuta ympäristöään, eivätkä tuhlaa luonnonvaroja. Onko tämä ylipäänsä mahdollista?
Mehän emme halua jyrätä Pariisia tai edes Raumaa maan tasalle, jauhaa tiilimurskaa ja betonin kiviainesta niiden rakennuskannasta ja suunnitella tilalle uusia ekokaupunkeja. Mutta niin ei tarvitse tehdä. Riittää, kun niiden infrastruktuuri uusitaan. Rakennukset ja kadut saavat jäädä paikalleen. Kaikissa vanhoissa kaupungeissa tarvitaan jättimäinen putkiremontti.

Infran uusiminen
Restauroidussa kaupungissa on uudenlainen liikenne. Sen kaduilla eivät enää aja polttomoottorilla varustetut autot vaan sähköautot, joita ohjataan automaattisesti navigoimalla niitä. Ne ovat vaakasuoraan liikkuvia hissejä, joiden voimanlähde on sähkö. Ne liikkuvat pitkin Champs Elysee:ta kuten hevoskärryt aikanaan. Ne ladataan eri puolilla olevissa latauspisteissä. Ne ovat vuokrattavia, eivät kaipaa kuljettajaa.
Energiana on uudella tavalla tuotettu sähkö. Kaupungin ulkopuolella on laaja aurinkopaneelien, tuulimyllyjen ja maalämmön yhdistetty kenttä, josta tulee voima liikenteelle, asuntojen lämmitykselle ja valaistukselle. Enää ei polteta hiiltä eikä klapeja, ei itse kaupungissa, muttei sen ulkopuolellakaan. Niin se käy.
Vesi kiertää kahdessa eri järjestelmässä. Toisessa on puhdasta juomavettä ja toisessa harmaata vettä kaikkiin niihin ihmisen tarpeisiin, joissa pilkuntarkka hygieenisyys ei ole tarpeen. Vesi nimenomaan kiertää, eikä alenna pohjavettä loputtomiin kaupungin alla, kuten esimerkiksi Pekingissä nykyisin. Sen puhdistamiseksi kehitetään nykyaikaiset menetelmät. Vettä ei haeta kaivosta, kuten Pariisissa aikanaan.
Jätettä ei synny lainkaan. Syntyy uudelleenkäytettävää raaka-ainetta. Tuotanto on suunniteltu siten, että jokainen uusi tuote käytetään tyhjentävästi uudelleen. Tavara, niin tuotteet kuin jätteetkin, kuljetetaan tyhjiöputkissa, joiden energiankulutus on lähes olematon. Tätä liikennettä varten rakennetaan uusi infra, eikä operaatio poikkea paljoakaan menneisyyden vastaavista muutoksista.
Monia muitakin muutoksia pitää restauroitavissa kaupungeissa tehdä, mutta ne ovat enimmäkseen luonteeltaan talokohtaisia. En puutu niihin tässä, koska niitä käsitellään perusteellisesti tämän kirjan muissa osissa.

Lisää puistoja
Kaikki edellä esitetyt uudistukset ovat luonteeltaan teknisiä. Niiden ei tarvitse vaikuttaa kaupungin asemakaavaan, eikä talojen ulkoasuun lainkaan. On kuitenkin tuo kolmas periaate, jota ei voida paeta ja joka on syytä myös muistaa: harmonisen luonnonympäristön ja rakennetun ympäristön vaatimus.
Uusi tietotekniikka avaa kaupunkisuunnittelulle ratkaisevasti uudenlaisen mahdollisuuden. Tiivis ei enää ole välttämätöntä. Kaupunkien ei tarvitse olla yhteen jämähtäneitä kivimassoja vaan ne voivat muodostua riekaleista, joiden välissä on puistoja, maatalousmaata ja luonnonmetsää. Jokainen yritys, tehdas tai virasto voi tarvittaessa olla hajasijoitettu.
Tästä syystä ei kaupunkia purettaessa saa ensimmäinen kysymys olla: mitä rakentaisimme tilalle. Pitää kysyä: rakentaisimmeko tilalle? Tämän kysymyksen syvällinen punnitseminen johtaa varmasti siihen, että vanhat kaupunkimme vuosikymmeninen ja vuosisatojen kuluessa liikenneruuhkineen avautuisivat hengittämään raitista ilmaa.
Ei se niin haitallista olisi kenellekään.

http://www.eeropaloheimo.fi/restauroitavat-kaupungit/

Kaupunki muistuttaa suuresti elollista olentoa. Sillä on aineenvaihduntansa. Se syö materiaaleja ja ulostaa jätettä. Se käyttää ulkopuolelta saamaansa energiaa. Sillä on hermoverkko, joka jakautuu tietoiseen osaan, esimerkiksi televisioihin ja kännyköihin ja tämän taustalla piilevä alitajunta, joka tarkkailee, säätelee ja ohjailee huomaamattamme kaupungin toimintoja. Kaupungilla on luuranko: kiviset talot, kadut ja torit. Sillä on elämänvaiheensa, nuoruutensa ja vanhuutensa sekä näiden rinnalla muistina historiansa ja unelmina tulevaisuutensa. Kaupunki on persoonallisuus. Varoitan perusvirheestä 1: älkää pitäkö kaupunkia sieluttomana koneena.

Maailmassa ei tarvitse huolehtia niistä alueista, jotka joka tapauksessa rakennetaan täyteen. Tärkeintä tiheästi asutuilla seuduilla – kuten pääkaupunkiseudulla – on huolehtia siitä, että väliin, sekaan, juoviksi, täpliksi ja puumaisesti haarautuviksi kokonaisuuksiksi jää riittävästi sellaista maata, jonne koskaan ei rakenneta mitään. Se on syvällisen ja sivistyneen porukan meininkiä. Jopa New Yorkissa on keskuspuisto. Helsingin ympäristö pitää suojella viheralueiden viuhkalla siten, että tulevaisuudessa jokaisen rakennetun alueen lähellä on metsää, peltoa tai puistoa. Tuon ratkaisun arvo nousee vuosikymmen vuosikymmeneltä. Elämän keitaiden väliin voi sitten rakentaa betonista helminauhoja, jotka haarautuvat eri suuntiin sormimaisesti.
Lisäksi pari lausetta vallasta. Helsinkiä ei pidä yhdistää lähikuntiin, vaan hajottaa pienemmiksi kipaleiksi. Saman voi tehdä Vantaalle ja Espoolle. Tuusulan kokoinen kunta on ihanne. Pienissä kunnissa syntyy hallinnollista tyhjäkäyntiä, koska lakimääräisiä tehtäviä varten pitää olla viranhaltijat. Ei pidä luoda yksiköitä, jossa kuntalaista kohden tarvitaan liikaa haltijoita. Liian suurissa yksiköissä kuntalainen taas etääntyy päättäjästä, eri alueiden ominaispiirteitä ei osata ottaa huomioon, eikä lähidemokratiasta ole hajuakaan. Syntyy keskustajohdettua yksinvaltaa.
Lontoo koostuu kymmenistä kylistä ja Helsinki voisi olla 30 kunnan kokonaisuus. Osilla olisi itsenäinen valta päättää asioista, jotka tukevat alueen omalaimaisuutta. Asiantuntijoita ovat kunnan asukkaat. Metropoli olisi helminauhojen viuhka, välissä vihreät kunnaat. Ja se hieno arvonimi tulisi bonuksena.

5.

Mitä Afrikasta saa sanoa

Sattuneista syistä olen viime aikoina lukenut Afrikasta kirjoitettuja juttuja ja kohdannut kuristavan sensuurin, joka kosmopoliittista ja keskustelukykyistä kansaamme ohjailee. Monta vaihtoehtoa on sille, miten tuosta maanosasta ja sen asukkaista ei saa puhua tai kirjoittaa – ja ainakin yksi oikea tapa.

Jos sattuu olemaan valkoihoinen ja vielä mies, niin olisi parempi pitää turpansa kokonaan kiinni. Jos tuollainen otus Afrikasta jotain sanoo, häntä voi nimitellä ”suureksi valkoisiksi metsästäjiksi” ja hänen puheensa ovat lähtökohtaisesti imperialistisia ja vääriä, sanoipa iljetys mitä tahansa. ”Lähes kaikkia valkoisten miesten Afrikka kirjoja vaivaa kummallinen tauti”, kiteyttää Elina Hirvonen (Vihreä Lanka 21.12) tämän asenteen, eikä hän ole yksin. Suhtautumisella ei ole tekemistä rodun tai sukupuolen kanssa: suu kiinni ja kukkaro auki, valkoinen mies!

Jos inhottava valkoinen mies kuitenkin erehtyy kirjoittamaan Afrikasta jotain, hänen on syytä välttää kritiikkiä ja realismia. Hänen kannattaa ilmaista kokemuksensa imelänä saippuaoopperana ja pysytellä siten poliittisesti korrektilla tiellä. Esimerkkinä sanatarkka pätkä erään Vettenniemen (kai valkoinen mies) kirjoituksesta Suomen YK-liiton julkaisusarjasta:

”Onko suurempaa onnea kuin saapua Afrikkaan ja löytää lähimmäinen! Kohdata afrikkalainen lähimmäinen, joka ei halua sinulta muuta kuin ystävyyttä. Lähimmäinen, jonka kanssa voit puhua politiikasta ja Jumalasta, sadekaudesta ja kirjallisuudesta sillä helppoudella, minkä jaettu ihmisyys mahdollistaa.”

Ihan tulee tippa silmään. Kirjoittakaa Afrikan paikalle vaikkapa Savo ja afrikkalaisen paikalle savolainen, niin naurattaako niin, että itkettää?

Korjataanpa sittenkin. Edellä on lievää liioittelua. Kyllä Afrikasta voi ja pitääkin kirjoittaa kriittisesti, jos muistaa sanoa, että ihmisoikeusloukkaukset, sodat, vaalivilpit, ympäristövauriot, köyhyys, lukutaidottomuus ja sen sellaiset eivät ole afrikkalaisten vika. Kun HS jokin aikaa sitten unohti tuon väistämättömän perussäännön ja erehtyi raportoimaan, että Itä-Kongossa sodankäynnin lieveilmiönä raiskataan naisia ja syy ovat heimojen väliset ristiriidat, niin eikös eräs Alava (kai valkoinen nainen) korjaamaan, että syyllinen raiskauksiin on muiden muassa suomalainen Nokia ja ”media vahvistaa niitä virheellisiä käsityksiä, joihin vedoten globaali pohjoinen pesee kätensä Afrikan konflikteista”. Sitä rataa. Odotellaanpa vain, miten vikkelästi huomataan Keniankin levottomuuksien olevan valkoisen miehen aiheuttamia. Kun olin edellisen lauseen kirjoittanut, ilmestyi HS:iin kirjoitus, joka täytti odotuksen.

On ymmärrettävää, että esimerkiksi etelä-afrikkalaiset ja belgialaiset potevat syyllisyyttä menneisyydestään, mutta Suomessa omaksuttu itseruoskinta ja melodraama yhdistettynä asenteellisiin ennakkoluuloihin ovat sitä tavallista ulkomaalaisten apinointia. Se olisi vain hullunkurista, ellei se liittyisi vakavaan taustaan. Ensinnäkin: eivät afrikkalaiset ole eivätkä halua olla eurooppalaisten lemmikkejä, joita pitää syöttää ja silittää. Sellainen suhtautuminen on vastenmielistä ja alentuvaa kaikkien järkevien osapuolten mielestä. Mutta tämäkin liittyy vain käytöstapoihin, eikä ole asian ydin.

Maailma kaatuu tai seisoo Saharan eteläpuolisen Afrikan mukana. Toinen seuraa toista. On mahdotonta ajatella, että alaltaan ja väestöltään valtaisan mantereen kohtalo voisi olla riippumaton muun maailman tulevaisuudesta – ja sama pätee vastavuoroisesti. Viimeiset pari vuotta on pauhattu ilmastonmuutoksesta, vaikka se on vain maailmanlopun eräs osatekijä. Muutos on ollut tiedossa kolmisenkymmentä vuotta. Poliitikot tohtivat puhua siitä vasta nyt, kun katastrofi on niin ilmeinen, että siitä puhumalla ei saa otsaansa mustamaalaajan merkkiä. (Eikä menetä ääniä tulevissa vaaleissa).

Samalla varmuudella, jolla kolmekymmentä vuotta sitten saattoi ilmastokatastrofin ennustaa, voi nyt ennustaa Afrikan väestökatastrofin ja kaikki sen kaameat seuraukset. Saharan eteläpuolisen Afrikan väkiluku on nyt 750 miljoonaa ja nykyistä kasvuvauhtia seuraten se kasvaa kolminkertaiseksi vuosisadan puoliväliin mennessä. Tämän vähättelijät ilmoittautukoot, kuten ilmastokatastrofinkin vähättelijät. Tulevaisuuden sukupolvet sijoittavat heidät omalle paikalleen historiaan.

Katastrofia ei pohdita eikä toimita sen välttämiseksi. Rakentava ja oikeastaan ainoa Afrikkaa koskeva hyödyllinen keskustelunaihe olisi tarkastella, miten Afrikan tulevaisuus ratkeaisi, kun se yhdistetään esimerkiksi Kiinan talouskasvuun, ilmastokatastrofiin, vesipulaan, tauteihin, lajien sukupuuttoihin, aavikoitumiseen, massamuuttoihin ja kaupunkien kurjistumiseen. Miten kaksi jättimäistä tuhon prosessia – ekologinen ja sosiaalinen – saataisiin katkaistuiksi, vaikka ne tukevat ja kiihdyttävät toisiaan? Miten Afrikan tulevaisuus parhaiten olisi toimiva osa koko planeetan pelastusohjelmaa?

Melodramaattisella makeilulla tai tekopyhillä itsesyytöksillä ei nyt pärjätä. Niiden aika on sitten taas, kun ei ole muuta tekemistä. Jos jonkun tässä keskustelussa tulisi vaieta, niin tuon höpisemisen.

EeroPaloheimo

”On aloitettu kohtuuton ja tekopyhä itseruoskinta, joka kohdistuu valkoiseen ihonväriin. Tähän osallistuvat ennen muuta ne, joilla ei ole afrikkalaisista oloista tai afrikkalaisten suhtautumisesta valkoihoisiin kovinkaan paljon kokemuksia. He katsovat olevansa itse loistava poikkeus muuten pahan valkoisen rodun keskuudessa ja sikäli oikeutettuja tuomitsemaan melko kritiikittömästi menneiden sukupolvien teot ja joidenkin ikäistensä värikumppanien mielipiteet. Löytöretket, orjakauppa ja siirtomaavalta ovat kaikki näiden ihmisten silmissä vain pahan valkoisen ihmisen rikoksia hyvää mustaa ihmistä kohtaan. Valkoinen paha, musta hyvä, sanovat nämä rasismin armottomimmat valkoiset kytät.”

Ajamme takaisin ja Guy näyttää matkan varrella rakennelman, joka hänen mielestään on länsimaisen hienostelun huippu. Merkittävän rakennuskohteen muodostavat neljä betonista tehtyä laatikkoa. Ne ovat yleisiä käymälöitä, jotka on pystytetty riviin pienen lammen rantaan ja törröttävät maisemassa kuin huutomerkit. Saksalainen kehitysaputyttö oli asunut Benininssä kaksi vuotta opettaakseen afrikkalaisia paskantamaan – voitko kuvitella, etteivät nämä ennen sitä osanneet – ja tuloksena syntyivät nämä avustusrahoilla pystytetyt betonikäymälät. Ne ovat lukittuja ja kylän päälliköltä saa käydä hakemassa avaimen tarpeissaan.

Tämä on Afrikka – Eero Paloheimo

http://www.eeropaloheimo.fi/mita-afrikasta-saa-sanoa/

Eero Paloheimo: Tämä on Afrikka. WSOY 2007.
Afrikkalaiset ovat jälleen ansassa, sanoo professori Eero Paloheimo. Nyt asialla eivät ole enää löytöretkeilijät, lähetyssaarnaajat, orjakauppiaat, kolonialistit eivätkä globalistit – vaan mitkä?

Asialla ovat ”nämä intomieliset hyväntekijät, kehitysapuväki”, Paloheimo toteaa. Tuon sanomiseen ei monella ole rohkeutta. Tai olisi kyllä, mutta se torjutaan kajoamisena tabuun, kehitysapuun, joka on niin oikeaa ja hyvää, ettei sitä saa arvostella.

Samoin suhtauduttiin suomettumisen vuosina sosialismiin. Paljon ei ole opittu, uusi vähätietoinen ja idealistinen kiimakohortti julistaa taas hyvää ja kaunista
ideologiaa, joka suojataan sensuurilla ja karkealla leimaamisella (rasisti! aikaisemmin fasisti!).

Se on osa ”jättimäistä kollektiivista valhetta”, jonka Paloheimo näkee leimaavan suhtautumista Afrikkaan: Kaikki valehtelevat. Lisäksi ”kaikki tietävät, että kaikki valehtelevat”. Miksi? Siksi koska se on poliittisesti korrektia.

Ja siksi siitä hyötyvät ne, jotka kiipeävät politiikassa, kansainvälisissä tehtävissä, YK:ssa. Valheellista kehitysmaaretoriikkaa johtaa Suomessa presidentti.

Kehitysavusta leijonanosa kuluu Paloheimon mukaan hallinnolliseen tyhjäkäyntiin, vain vähäinen osa menee kohteeseen. Suomalaiset eivät saa koskaan tilitystä lähes tuhannen miljoonan veroeuron vastikkeettomasta siirrosta muiden maiden kansalaisille joka vuosi, saati sen hyödystä.

Tilastoista kyllä näkyy kehitysavun tulos: väkimäärä ja köyhyys ovat tuhatkertaistuneet muutamassa vuosikymmenessä. Afrikassa syödään apurahat ja lisäännytään iloisesti, kirja kertoo, vaikka ”rasismin armottomimmat valkoiset kytät” haluavat siitä vaieta. Afrikkalaiset pitää nähdä avuttomina uhreina, valkoiset pahoina. Muunlainen puhe on ”rasismia”.

—————>

http://www.kaleva.fi/uutiset/kulttuuri/kaikki-valehtelevat-afrikasta/299593/

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s