Lestadiolaisia käsittelevässä blogissa oli 2x mielenkiintoista kirjoitusta jotka otan talteen tännekin, sikäli kun blogeilla on taipumusta kadota aina välillä ilmoittamatta ja siten myös klassiset jutut häviävät ikiajoiksi. Lestadiolaiset on ihan mielenkiintoinen ryhmä joka on ollut voimissaan jo pitkään, että siitä melkein voisi puhua omana etnisenä ryhmänä. Aihe on ajankohtainen sikäli kun Suomen uusi pääministeri Juha Sipiläkin on ainakin jokseenkin lestadiolainen.
Katsokaa vaikka Juha Sipilää ja hänen vaimoaan, he voisi ulkonäön puolesta olla veli ja sisko mutta he ovatkin mies ja vaimo, tämä hyvin kertoo siitä kuinka lestadiolaiset on muodostumassa omaksi homogeeniseksi etniseksi ryhmäksi.
Lestadiolaiset elää pitkälti pohjoisessa Suomen omalla ”raamattuvyöhykkeellä”
Lestadiolaiset on kohtuu konservatiivisia ja aktiivisia poliitikassa, kuten Juha Sipilän eteneminen pääministeriksi osoittaa.
Lestadiolaiset suuntaukset
Vanhoillislestadiolaisuus
Vanhoillislestadiolaisuus muodostui alusta alkaen lestadiolaisuuden suurimmaksi ryhmäksi. Sen keskusjärjestö on vuonna 1906 perustettu Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys eli SRK. Sisarjärjestöjä sillä on Ruotsissa, USA:ssa, Kanadassa, Venäjällä ja Virossa.
Vanhoillislestadiolaisuuden kannattajien määrä on arvioitu yli 100 000:ksi. Liike on levinnyt voimakkaimmin Pohjois-Pohjanmaalle, Oulun seudulle sekä Koillismaalle. Paikallisia rauhanyhdistyksiä on noin 250. Liikkeen pää-äänenkannattaja on Päivämies-lehti.
Suviseurat
Vanhoillislestadiolaisten valtakunnalliset, nelipäiväiset suviseurat on maamme laajin hengellinen tapahtuma. Osanottajia on noin 70 000–80 000, joista suurin osa on lapsia ja nuoria. Ensimmäiset suviseurat pidettiin Oulussa vuonna 1906.
Esikoislestadiolaisuus
Esikoislestadiolaisuus on nykyään vanhoillislestadiolaisuutta avoimempi suhteessakirkkoon ja muihin herätysliikkeisiin. Liikkeen keskus on Ruotsin vanhalla suomalaisalueella, mutta esikoisuus on muodostunut kansanliikkeeksi paikoitellen myös Suomessa. Liikkeen piiriin kuuluu vajaat 10 000 henkeä. Esikoislestadiolaisten lehti on nimeltään Rauhan Side. Liike vaikuttaa myös muissa Skandinavian maissa ja Yhdysvalloissa sekä tekee lähetystyötä Baltiassa ja Venäjällä.
Uusheräys
Uudenheräyksen syntytaustana on lestadiolaisuudessa 1800-luvun loppuvuosina ilmennyt kuohunta. Uusheräys on lestadiolaisista suunnista kaikkein avoimin ulkopuolisille yhteyksille. Sillä on noin 3000 kannattajaa pääasiassa Pohjois-Suomessa ja Keski-Pohjanmaalla. Uusheräys julkaisee Lähettäjä-lehteä. Se on ollut koko historiansa ajan aktiivinen lähetystyössä. Päätoimintamuoto ovat seurat, joita pidetään lähinnä rukoushuoneilla.
Rauhansanalaisuus
Rauhansanalaisuus on perusnäkemyksiltään vanhoillislestadiolainen ryhmittymä, mutta se on pääuomaa opillisesti väljempi suuntaus. Liikkeellä on Suomessa noin 7000 kannattajaa. Suuntaus tunnetaan myös nimellä pikkuesikoisuus. Liikkeen lehti on Rauhan Sana. Rauhansanalaisuus vaikuttaa myös Pohjois-Ruotsissa ja -Norjassa. Lestadiolaissuuntauksista ryhmä on kansainvälisin, ja sillä on yhteyksiä Venäjälle ja Baltiaan sekä ennen kaikkea Pohjois-Amerikkaan. Amerikkalainen sisarjärjestö, vuonna 1928 perustettu apostolis-luterilainen kirkkokunta (Apostolic Lutheran Church) on 1960-luvulta alkaen tehnyt lähetystyötä mm. Nigeriassa, Guatemalassa ja Intiassa.
Elämänsanalaisuus
Elämänsanalaisia lestadiolaisia on vain noin 300 henkilöä. Elämänsanalaisuus syntyi 1960-luvun alussa, kun ryhmä pappeja ja maallikoita erkaantui SRK:n edustamasta vanhoillislestadiolaisuudesta. Sitä kutsutaan myös pappislinjaksi, sillä suuri osa liikkeen kannattajista oli pappeja. Lestadiolainen ylioppilaskoti Helsingissä on liikkeen ylläpitämä.
Lestadiolaisten alueilla elää myös Suomen nuorin väestö.
Suomen keski-iältään nuorimmat asukkaat asuvat Tupoksen alueella Limingan kunnassa. Siellä asuvien keski-ikä oli vuonna 2013 vain 25 vuotta. Suomen väestön keski-ikä on noin 41 vuotta.
Etniset vanhoillislestadiolaiset – vanhoillislestadiolaiseksi kasvetaan ja kasvatetaan
Määritelmän mukaan etniset uskonnot ovat uskontoja, joiden jäseneksi synnytään. Ne ovat sidoksissa johonkin kansaan tai heimoon ja antavat jäsenilleen sekä kansallisen (tai kansallisuuden osaryhmittymään liittyvän) että uskonnollisen identiteetin. Useimmiten etnisellä uskonnolla on ymmärretty lähinnä varhaisuskontoja, alkuperäisuskontoja eli luonnonuskontoja.
Toisaalta etnisyydestä saatetaan puhua myös uudempien uskonnollisten ryhmien yhteydessä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Kanadassa vaikuttavien hutteriittien keskuudessa erotetaan etniset hutteriitit eli liikkeeseen syntyneet käännynnäisistä, uusista tulokkaista (aiheesta lisää täällä lähteineen).
Mitä sitten tarkoitetaan käsitteellä etninen lestadiolainen?
Koska vanhoillislestadiolaisuus omaksutaan pääsääntöisesti yhteisön jäsenyyden kautta jo varhaislapsuudessa, ja siitä muodostuu siten osa persoonallista minuutta, identiteettiä, voidaan puhua etnisistä lestadiolaisista. Käsite ”etninen lestadiolaisuus” koskee kaikkia lestadiolaisuuteen kasvaneita, siis sekä liikkeessä yhä olevia että siitä irrottautuneita. Tällä hetkellä vanhoillislestadiolaisten määräksi Suomessa on arvioitu 80 000 – 100 000. Liikkeestä irtautuneiden määräksi Suomessa on esitetty arvio yli 120 000 (Valkila 2013).
Sen sijaan voidaan kysyä, voidaanko liikkeeseen aikuisena liittyneitä nimittää etnisiksi lestadiolaisiksi. Jos noudatetaan samaa rajausta kuin Yhdysvalloissa hutteriittien kohdalla, silloin aikuisena kääntyneet kuuluvat vanhoillislestadiolaisiin, mutta eivät etnisiin vanhoillislestadiolaisiin.
Aikuisena ihminen ei enää voi rakentaa itselleen vanhoillislestadiolaista identiteettiä samassa kokonaisvaltaisessa mielessä, mitä se merkitsee liikkeeseen kasvatetulle.
Vanhoillislestadiolaisuus osana minuutta: identiteetti, moraalinen yhteisö, rajankäynti
Uskonto voidaan nähdä on kulttuurin merkitysjärjestelmänä, joka selittää ihmiselle hänen identiteettiään suhteessa itseen ja muihin ihmisiin. Vanhoillislestadiolaisuus on osa luterilaista kristillisyyttä ja siinä oma erityislaatuinen merkitysjärjestelmänsä, ”kielensä”. Erityisen perustava seikka identiteelille on se, että vanhoillislestadiolaisessa kulttuurissa korostetaan uskovaisten seurakunnan fundamentaalista eroa ”maailmassa elämisestä” eli uskottomien elämästä. ”Maailmassa elävillä” tarkoitetaan kaikki muita kuin vanhoillislestadiolaisia ihmisiä. Eroa muihin tehdään muun muassa erilaisin käyttäytymissäännöin ja korostamalla oman yhteisön tapoja ja käytäntöjä ”pyhinä”, uskovaisia velvoittavina asioina.
On kiintoisaa, että tutkimuksessa on myös todettu, että lestadiolaiset muodostavat oman moraalisen yhteisönsä, jolla on suomalaisesta valtaväestöstä poikkeavat moraalinormit. Tämä ilmeni Annukka Vainion väitöskirjatutkimuksesta, jossa hän vertaili vanhoillislestadiolaistem lukiolaisnuorten arvoja ja käsityksiä oikeudenmukaisuudesta muiden samanikäisten nuorten käsityksiin (Vainio 2003). Om moraalijärjestelmä on omiaan perustelemaan ajatusta valtaväestöstä poikkeavasta ”etnisestä lestadiolaisuudesta”.
Arjen käytäntöjen, kasvatuksen ja perinteiden kautta rajankäynti maailmassa olemisen ja oman uskovien seurakunnan välillä kehittyy yksilön sisäiseksi ajattelumalliksi, joka omaksutaan jo lapsuudessa. Niiden voima on huomattava, sillä opittujen normien rikkominen herättää uskovaisessa syvää ahdistusta.
Paikallisen vl-yhteisön (rauhanyhdistyksen) toimintaan osallistuu yleensä koko perhe. Vanhoillislestadiolaiset lapset ja varsinkin nuoret ovat vapaa-ajalla tekemisissä pääosin omaan yhteisöönsä kuuluvien kanssa. Samoin perheet pitävät tiiviisti yhteyttä muiden samaan yhteisöön kuuluvien perheiden kanssa. sen sijaan liikkeen ulkopuolisten kanssa solmintaa harvoin kiinteistä ja luottamuksellisia ystävyyssuhteita.
Edellä kuvatun perusteella vanhoillislestadiolaisuuteen kasvatettu ihminen voi perustellusti pitää itseään etnisenä lestadiolaisena riippumatta siitä, mikä hänen nykyinen suhteensa herätysliikkeeseen ja sen uskomuksiin on.
Lestadiolaisuus etnisenä ryhmänä
Norjassa lestadiolaisuutta on tulkittu ”uskonnolliseksi etnisyydeksi”, jonka on nähty ilmentyneen hengellisenä ja poliittisena reaktiona ihmisille, erityisesti saamelaisväestölle, joille liike on toiminut välineenä ja vastavoimana yhtenäistävälle modernisaatiolle, yleiselle maallistumiselle ja kulttuuriselle sorrolle. (Wallenius‐Korkalo, 2011.)
Tutkijatohtori Saara Tuomaala on todennnut haastattelussaan lestadiolaisuudesta: ”Enemmän kuin uskosta on kyse siitä että syntyy johonkin kulttuuriin ja elää siinä.”
Myös FT Markku Ihonen on useissa lestadiolaisuutta koskevissa tutkielmissaan todennut, että lestadiolaisuutta voidaan pitää etnisenä ryhmänä. Liikkeellä on vahva oma historiansa, uskomusjärjestelmänsä, arvomaailmansa, käsitteensä ja puhetapansa. Tervehtimisen lisäksi yhteisössä on käytössä useita muitakin rituaalistuneita käyttäytymismuotoja.
Etnistä luonnetta korostaa myös esimerkiksi normi puolison valinnasta vain oman ryhmän sisältä (endogamia l. sisäryhmäavioliittoisuus). Avioitumisnormi vahvistaa vanhoillislestadiolaisuuden etnistä luonnetta sanan varsinaisessa merkityksessä.
Tässä suhteessa vanhoillislestadiolaisuus on tiukemmin etnistä puhtautta vaaliva ryhmä kuin vaikkapa juutalaisuus tai romanit, jotka voivat avioitua vapaasti myös ryhmänsä ulkopuolelle.
Tutkija Hanna-Leena Nissilä puolestaan on kuvannut Tulva-lehden haastattelussa omaa suhdettaan vanhoillislestadiolaisuuteen, viitaten juuri identiteettiin: “Uskon tunnesyistä. Olen kasvanut lapsesta asti siihen, että Jumala on turva. Vanhoillislestadiolaisuus on minulle myös identiteettikysymys.”
Blogisti Teuvo Moisa on todennut, että itsekin tiedostettu etninen lestadiolaisuus on voimistumassa oleva asenne vanhoillislestadiolaisuuden piirissä. ”Lestadiolaisidentiteetillä sekä yhteisöllinen että henkilökohtainen ulottuvuus. – – Luultavasti suurimalle osalle vanhoillislestadiolaisista liike onkin lähinnä sosiaalinen ympäristö. Kaikki vanhoillislestadiolaiset eivät ole edes kovin uskonnollisia.”
Lestadiolaisesta liikkeestä (rauhanyhdistyksestä) lähtenyt tunnistaa lestadiolaisuuden itsessään monin tavoin suhteessa ulkomaailmaan vielä silloinkin, kun on jättänyt yhteisön. Silloinkin vaikka ei koe, että vl-liikkeen sisäiset velvoitteet ja käytännöt enää sitoisivat itseä tai hallitsisivat elämäntapaa. Toisin sanoen, on kyse syvästi henkilökohtaiseen identiteettiin liittyvästä maailmankuvasta ja käsitemaailmasta.
”Jos siitä lähtee, kaikki muuttuu: identiteetti, seksuaalisuus, eämäntapa ja arvomaailma”, toteaa Tuomaala.
Hän onkin verrannut lestadiolaisyhteisöstä luopuvaa naista musliminaiseen, joka irtautuu islaminuskosta ja samalla siihen liittyvästä hengellisestä ja tapakulttuurista. Kummassakin voi olla kyse kokonaisesta elämäntavasta ja kulttuurista irtautumisesta ja siirtymisestä enemmän tai vähemmän valtakulttuuriin. Siellä taas saattaa kohdata alentuvan säälivää suhtautumista, minkä kokee asiaankuulumattomana ja loukkaavana. (Itse asiassa vanhoillislestadiolaisuuden elämäntapanormeilla on paljon yhtäläisyyksiä eräiden islamin suuntausten kanssa, esim. edellä mainittu endogamia ja yhteisön sisäinen sukupuolijärjestelmä.)
Toiseus ja kaksinkertainen toiseus
Uskonyhteisön ulkopuolella ei ole ollenkaan helppoa rakentaa oikeaa omaa minuuttaan, koska lestadiolaisuudesta irrottautunut on kaksinkertaisesti vieras, vieras ei-lestadiolaisten piirissä ja vieras suhteessa vl-yhteisössä eläviin.
Liikkeestä irtautuneella on myös etunaan ainutlaatuinen näköalapaikka kahteen suuntaan. Tilannetta voi verrata kahdessa erilaisessa kansallisessa kulttuurissa elävän ihmisen tilanteeseen. Kirjailija Sofi Oksanen on todennut omasta suhteestaan Viroon ja Suomeen: ”Olen ulkopuolinen kummassakin maassa. Se tuo etäisyyttä aiheisiin, ja pieni etäisyys on aina hyvästä.” Se on auttanut häntä tarttumaan asioihin, joita ei ole muuten paljon käsitelty.
Irrottautuminen on sellaisenaan psyykkisesti ja sosiaalisesti erittäin vaativa prosessi, eikä integroituminen valtakulttuuriiin ole myöskään yksinkertaista. Tähän voi tutustua lukemalla kaunokirjallisia kuvauksia, kuten Anna-Maija Ylimaulan romaani Papintyttö (1976), Pauliina Rauhalan Taivaslaulu(2013) ja muistelmia, kuten Anna-Maija Raittilan Kotipiha kulkee mukana(1990).
Etnisyys liikkeessä pysyttelevän kannalta
Liikkeessä pysyttelevän kannalta taas käsitteellinen rajaus ”etninen lestadiolainen” korostaa eroa kyseisen liikkeen hengellisten ja toisaalta sen yhteisöllisten, sosiaalisten arvojen välillä.
Toisin kuin syntyaikoinaan, vanhoillislestadiolaisuus ei enää 2000-luvulla ole ulkopuolisia ”suruttomia” herättelevä ja uskoon kutsuva herätysliike. Kaukana siitä. Se on sen sijaan identiteetti, verrattavissa siihen että on syntynyt ja kasvatettu johonkin etniseen ryhmään, tiettyyn yhteisöön ja sen elämäntapoihin, kuten vaikkapa romanit.
Ensimmäinen vanhoillislestadiolainen naispappi Mari Leppänen on korostanut vanhoillislestadiolaisuutta hengellisenä kotipaikkaoikeutena, jota ei pitäisi keneltäkään riistää.
Ilmaus on osuva ja kuvaa sitä, että ollana tekemisissä syvien identiteettikysymysten kanssa. Leppänen joutui suljetuksi ulos omasta rauhanyhdistyksestään Turussa pappisvihkimyksensä jälkeen.
Vanhoillislestadiolaiseksi kasvetaan – eli kasvatetaan. Lapsi kasvatetaan rauhanyhdistyksen vakiintuneisiin perinteisiin, sen uskomuksiin, elämäntapoihin ja maailmankuvaan. Tästä yhteisön elämäntavasta ja sen kollektiivisista ajatuksista tulee ihmiselle jo varhain osa omaa minuutta, identiteettiä.
Olennaista on tiedostaa, että kyse ei ole vain perheessä, yksityisessä sfäärissä tapahtuvasta kasvattamisesta yhteisön jäseneksi, vaan mukana on lapsen hyvin varhaisesta kasvuvaihesta lähtien myös kollektiivi, vanhoillislestadiolainen yhteisö normeineen ja opetuksineen. Lapsi viedään jo muutaman vuoden ikäisenä paikallisen rauhanyhdistyksen järjestämään kerhoon, sitten pyhäkouluun, sitten koululaisten raamattuluokkaan. Tätä jatkuu kunnes seuraa SRK:n järjestämät koululaisten ja nuorten leirit ja lopulta omaa oppia seuraavalle polvelle siirtävä SRK:n rippikoulu.
Esimerkiksi rovasti Seppo Lohi on todennut, että vanhoillislestadiolaiset nuoret eivät enää irtaudu liikkeen piiristä samassa määrin kuin aikaisempina vuosikymmeninä. Vanhoillislestadiolainen herätysliike on kasvava liike. Lohenkin mukaan kyse on juuri identiteetistä, nuori ihminen kokee olevansa itse osa omaa liikettään. Lohen mukaan lestadiolaisen identiteetin entistä voimakkaampi pysyvyys on seurausta juuri voimistuneesta yhteisöllisestä toiminnasta rauhanyhdistyksissä.
On luonnollista, että ihminen ei yleensä itse edes tiedosta, että monet hänen totena pitämänsä uskomukset ja asenteet ovat ulkoapäin mieleen ”istutettuja”. Erityisesti siksi että uskomuksien hyväksyminen ja normien noudattaminen ovat kiistaton, kohtalokas ehto sille, mitä lapsi ja aikuinenkin ihminen eniten kaipaa: hyväksytyksi tulemista, rakkautta.
Vanhoillislestadiolaisessa perhe- ja kasvatuskulttuurissa sekoittuvatkin ihmissuhteisiin kuuluva kiintymys, rakkaus ja hyväksyntä osaksi uskonnollista yhteenkuuluvuutta ja samanmielisyyden vaatimusta.
Kollektiivi tunkeutuu pientenkin lasten elämään ja kaikkein intiimeimpiin perheen sisäisiin suhteisiin.
Onkin esitetty kysymys, missä määrin lestadiolaisella lapsella on mahdolisuutta kasvaa identiteetiltään aidosti omaääniseksi ja itsenäiseksi, vastuulliseksi persoonaksi. Musiikinopettaja Soili Tikka (2005) on tutkimuksessaan muotoillut identiteettikysymyksen näin:
Onko yksilön ylipäätään mahdollista saavuttaa lestadiolaisyhteisössä aito minäidentiteetti, vai onko sen sijaan tyypillistä, että nuori omaksuu identiteetin perheeltään ja uskonnolliselta yhteisöltään?
On ilmeistä, että yksilön autonomisuus eettisessä, moraalisessa mielessä on vanhoillislestadiolaisuudelle vierasta. Tämä havaittiin oululaisnuorten eettisiä arvoja ja moraalikysymyuksiä koskeneessa väitöstutkimuksessa (Vainio 2002). Lastensuojelun tutkija, YTT Johanna Hurtig on pohtinut samansuuntaisia kysymyksiä. Yhteisö ei salli itseensä kohdistuvaa kritiikkiä. Tällaisen vahvan kollektiivisen identiteetin voima estää lapsen mahdollisuuden kasvaa itsenäisesti eettisiä ratkaisuja tekeväksi ja oman vastuunsa kantavaksi moraaliseksi toimijaksi.
Käsite ”etninen lestadiolaisuus” koskee siten kaikkia lestadiolaisuuteen kasvaneita. Liikkeestä lähtenyt tunnistaa lestadiolaisuuden itsessään suhteessa ulkomaailmaan liikkeestä lähdettyäänkin. Liikkeessä pysyvälle käsite ”etninen” havainnollistaa ja korostaa uskonliikkeen hengellisten ja yhteisöllisten arvojen välistä erottelua.
Käsite etninen vanhoillislestadiolainen on lisäksi tarpeen myös siitä syystä, että sen avulla voimme ymmärtää erottelun hengellisyyden (omakohtaisen vakaumuksen) ja hengellisyydeksi naamioituvan tapakulttuurin välillä.
Vaikka usko onkin henkilökohtainen, uskonnollisen yhteisön ollessa kyseessä sitä ylläpidetään aina yhteisön itselleen luomaan normijärjestelmään tukeutuen. Normijärjestelmä eli elämäntapaa ohjaavat ”säännöt” eivät siten pohjaudu niinkään esimerkiksi Raamattuun, vaan ne ovat historiallisesti kehittyneitä ja yhteisössä sosiaalisesti muokattuja järjestelmiä. Valinta oikean ja väärän tapakulttuurin välillä on siten pitkälle mielivaltainen ja sosiaalinen, vaikka elämäntapanormit onkin yleensä selitetty Raamatulla tai vielä useammin kuitattu sillä, että ne ”suojelevat yksilön henkilökohtaista uskoa”.
Nimimerkki Pölyttynyt on kuvannut lestadiolaista identiteettiä ja sen ”etnisyyttä” seuraavasti:
”Etnisiä lestadiolaisiahan olemme kaikki, jotka elämme tai olemme eläneet lestadiolaisuudessa. Ne entiset lestadiolaiset, jotka nyt toteavat olevansa YHÄ etnisiä lestadiolaisia, ovat meidän muusta yhteiskunnasta eristäytyvän, tiiviin kasvatuskristillisyytemme tulosta.
Omasta menneisyydestäänhän ei koskaan pääse eroon, vaikka kuinka haluaisi. Se kulkee meissä aina mukana, vaikuttaen meidän ajattelutapaamme, tapoihimme ja mielipiteisiimme – sekä ystäväpiiriimme. Perinteisesti herätyskristillisyydessä on ihmisen elämä hyvin kahtiajakautunut: Elämä ennen parannuksen armon saamista vs. elämä armahdettuna kristittynä, tai ”luopioiden” kohdalla elämä uskon ”kahleissa” vs. vapaana uskonnon ”pakkopaidasta”. Nyt tuo asetelma näyttäisi olevan jossakin määrin murtumassa.
Olemmeko siirtymässä lopullisesti [avoimesta, kaikkia kutsuvasta] herätyskristillisyydestä [sisäänpäin kääntyneeksi] etniseksi ryhmäksi?
Monet ”entisistä” ovat sanoutuneet irti lestadiolaisuudesta tympääntyneenä liikkeen olemattomaksi kokemaansa keskustelukulttuuriin ja heidän mielestään sivuseikkoihin keskittyviin elämäntapanormeihin. Silti he saattavat käydä ainakin silloin tällöin seuroissa ja viettää vapaa-aikansa pääasiallisesti entisten uskonystäviensä kanssa. Suviseuroissa heitä näkee tuhatmäärin. Monet heistä osallistuvat näköjään aktiivisesti lestadiolaisuudesta käytyyn keskusteluun. Jotkut ovat tästä ilmiöstä huolissaan. Katoaahan siinä helposti RAJAT. Tässä kristillisyydessä ei ole oikein koskaan pidetty rajatilaa hyväksyttävänä.” (5.4.2009 Mopin palstalla.)
Yksi seikka edellä herättää huomiota. Pölyttyneen kuvauksessa annetaan ymmärtää, että vl-liikkeen jättäneet seurustelevat edelleen myös liikkeen sisällä pysyttelevien kanssa enemmän tai vähemmän tiiviisti. Tämä saattaa olla suunta, johon ollaan menossa. Monien kokemus kuitenkin osoittaa, että vanhoillislestadiolaisen ihmisen läheisin suhdeverkosto koostuu vain samoin uskovista. Ei-lestadiolainen voi vain harvoin olla se kaikkein läheisin ystävä. Samaten vl-liikkeeseen jääneet sukulaiset ja ystävät useasti katkaisevat yhteydenpidon siihen läheiseensä, joka on jättänyt lestadiolaisuuden.
Liikkeen virallisen julkisen opetuksen mukaan näin ei periaatteessa tarvitsisi olla, mutta näin yleensä käy. Tähän uskovaisia myös kehoitetaan liikkeen sisällä arkikäytännön tasolla, kuten seurapuheissa ja seurakuntapäivillä. On tavallista, että vanhoillislestadiolaiset seurapuhujat ja Päivämiehen kirjoitukset varoittelevat läheisestä yhteydenpidosta ei-lestadiolaisten kanssa. Vielä voimallisemmin varoitellaan yhteydenpidosta sellaisen uskovaisen kanssa, jolla on kollektiivin opetusta kyseenalaistavia mielipiteitä.
Toisaalta, yhteisöstä irrottautuneelle saattaa yhteydenpito läheisiin ihmisiin muodostua itselle raskaaksi, ja hän haluaa siksi itse etääntyä ja rakentaa uutta identiteettiään rauhassa mahdolliselta painostukselta ja käännyttämiseltä. Läheisten tunnereaktiot uskon jättänyttä kohtaan saattavat olla varsin voimakkaita.
Etnisen uskonnon luonne historiassa
Lestadiolaisuudella on ollut aikaisemminkin etnisen uskonnon luonne, mutta toisessa merkityksessä. Lestadiolaisella liikkeellä oli nimittäin keskeinen merkitys suomen kielen säilymisessä suomalaissiirtolaisten keskuudessa. Pitkälti 1950-luvulle saakka Pohjois-Amerikan lestadiolaisseurakunnissa käytettiin pääasiallisesti vain suomen kieltä. Suomi säilytti vahvan kieliaseman pitkään myös Ruotsin meänkielisten ja Norjan kveenien keskuudessa juuri lestadiolaisuuden ansiosta.
Yhteisöllinen uskonnollisuus piti yllä ja vahvisti kieliryhmänidentiteettiä. Monilla alueilla lestadiolaisuudesta tuli siten etninen uskonto. Uskonnollisen funktion lisäksi se piti yllä suomalaistausteisten ihmisten etnistä yhteenkuuluvuutta. Amerikassa, Norjassa ja myös Muurmannin rannikolla se johti lestadiolaiseen yhtenäiskulttuuriin suomalaisen vähemmistön keskuudessa. (Kinnunen 2002.)
Historia on osoittanut, että identiteetit ja yhteisöt eivät suinkaan ole ehdottoman pysyviä ilmiöitä. Vanhat yhteisöllisyyden muodot häviävät ja uusia syntyy tilalle.
Vanhoillislestadiolaisessa elämäntavassa ja hengellisyydessä voidaan nähdä tapahtuneen melkoisia muutoksia liikkeen sadan vuoden historian mittaan. Muutosten tunnistamisessa tarvitaan perehtymistä dokumentteihin, muistitietouteen ja yksityisten ihmisten kokemuksiin sekä tieteelliseen tutkimukseen.
Tavallinen liikkeen jäsen ei muutoksia yleensä kykene tunnistamaan, koska yksilön elämä on suhteellisen lyhyt. Lisäksi yhteisön yhtenäisenä pitäminen edellyttää kollektiivista illuusiota muuttumattomuudesta.
https://freepathways.wordpress.com/2009/08/31/etniset/#comment-9453
Toinen blogaus samasta blogista käsittelee lestadiolaisia suhteessa USA:n amisseihin.
Suomessa taannoin lähetetty tv-dokumentti protestanttis-pietistisestä liikkeestä amisheista on herättänyt keskustelua, varsinkin koska heidän normijärjestelmänsä ja sisäisen kurinpitonsa muistuttaa hämmentävästi sitä, joka vallitsee myös vanhoillislestadiolaisuudessa. Tyypilliseen tapaan ne kaikki pitävät vain itseään Jumalan valittuina ja /tai ainoina pelastuvina yksilöinä ja yhteisöinä.
Lisäksi yhteistä on vahva yhteisöllisyys, kasvatuskristillisyys, endogamia (sisäryhmäavioliittoisuus), hajaantumisalttius ja yksilön kohtaamat vaikeudet irrottautua ryhmästä. Tyypillistä on lisäksi, että käännynnäisiä on erittääin vähän. Ehdottomasti suuri enemmistö vanhoillislestadiolaisista on itse syntynyt vl-perheeseen ja tullut kasvatetuksi uskonnon uskomuksiin, ulkopuolisia liikkeeseen liittyy harvoin. Kaikissa näissä ryhmissä uskonnollisina pidetyt elämäntavat ja normit ovat syntyneet ennen kaikkea liikkeen synnyn aikana vallinneen elämäntavan ja ympäristön tuottamina seurauksena, eivätkä ensi sijassa Raamatun perusteella.
* * *
Uudella mantereella vaikuttaa itse asiassa ainakin kolme eurooppalaisperäistä, pietististä uskonliikettä, joiden elämäntavoissa ja ryhmäkurissa on paljon yhtymäkohtia vanhoillislestadiolaisuuteen. Amishien lisäksi tällaisia ryhmiä ovatmennoniitit ja hutteriitit. Lisäksi samoja piirteitä löytyy konservatiivisissa, ns.evankelikaalisissa liikkeissä, joita on mm. baptistien keskuudessa.
Mennoniitit alkoivat siirtyä Yhdysvaltoihin jo 1600-luvun loppuvuosina. Mennoniitit ovat saaneet nimensä liikkeen perustajasta, hollantilaisesta Menno Simonsista, joka oli ennen vuonna 1536 tapahtunutta liittymistään anababtisteihin katolinen pappi. Anabaptismi oli syntynyt Sveitsissä, Zürichissä, sikäläisen uskonpuhdistajan Ulrich Zwinglin vuosina 1524-25 toteuttaminen uudistusten jälkiseurauksena. Se oli esim. Lutheria ja jopa Zwingliäkin radikaalimpi reformiliike. Se hylkäsi lapsikasteen, kirkon ja maallisen vallan yhteyden sekä kielsi kristittyjen osallistumisen sodankäyntiin. Se nosti tavallaan jo ennen saksalaista pietismiä yksilön henkilökohtaisen kääntynmyksen ja ankaran normien noudattamisvelvoitteen kristityn tunnusmerkiksi.
Reformin aktivistit, Luther ja Melachton ja heidän seuraajansa pitivät anabaptisteja, kuten mennonniitteja, vaarallisina anarkisteina, sillä mennonniitit eivät hyväksyneet minkäänlaista väkivaltaa.
Amishien ryhmittymä syntyi 1693 Euroopan puolella mennoniittien herätysliikkeen hajaannuksen seurauksena, koska heidän johtajansa halusivat elää vielä tiukemmin hurskaampaa ja yhteisöllisempää elämää. Tämän jakaantumisen lisäksi mennoniitit ovat hajaantuneet aikojen saatossa moniin eri suuntauksiin, esim. ’flaameihin’, ’friiseihin’, ’waterlandilaisiin’, jotka tunnettiin löyhemmästä seurakuntakurista, sekä ’sonnelaisiin’, jotka erkaantuivat omaksi ryhmäkseen niinikään 1600-luvulla.
Hajaannusten syyt näyttävät olevan pitkälle samantyyppisiä kuin lestadiolaisen liikkeen monissa hajaannuksissa. Syntyi riitoja siitä, missä määrin on luvallista pitää yhteyttä muihin ryhmittymiin ja kirkkoihin, miten tiukasti on pidettävä kiinni ”vain meidän yhteisömme on ainoa tie pelastukseen ” -ajatuksesta jne. Eli se vanha tuttu kivi kaskessa: seurakuntaoppi.
Amishit varovat ylpeyden syntiä
Mennoniittien tapaan myös amishit siirtyivät Euroopasta Yhdysvaltoihin, mutta heidän muuttonsa tapahtui vasta 1700-luvulla. Oheisessa kartassa on merkitty tähdellä ne USA:n osavaltiot, joissa amishit nykyisin elävät. Heitä on tätä nykyä noin 241 000 (tilasto 2012), eli osapuilleen saman verran kuin eri suuntausten lestadiolaisia kaiken kaikkiaan. Amishien lukumäärän ennustetaan kaksinkertaistuvan joka 20. vuosi. Nopea kasvu perustuu korkeaan syntyvyyteen ja siihen että vain harvat eroavat yhteisöstä. Aikuisena yhteisöön liitytään erittäin harvoin (on arvioitu, että alle 100 henkilöä Yhdysvalliossa vuosittain).
Amisheja on 5-6 vanhoillisuudeltaan toisistaan jonkin verran poikkeavaa suuntausta. Amisheilla ei ole varsinaista organisaatiota, vaan paikallinen yhteisö on ennen kaikkea henkilökohtaisten suhteiden verkosto. Sukupuoliroolit tulevat menneisyydestä: mies on kirkon, työelämän, yhteisön ja kodin pää. Naisten elämä pyörii kotitöiden ja lastenhoidon ympärillä. Naisilla on äänioikeus seurakunnassa, mutta heillä ei ole pääsyä yhteisön johtovirkoihin.
Amishien elämäntavassa korostetaan hengellisiä hyveitä, joita ovat esimerkiksi vaatimattomuus, epäitsekkyys, yksinkertainen elämäntapa erillään modernista yhteiskunnasta, väkivallattomuus ja
ruumiillinen työ. He karsastavat ylellisyyksiä, elämän nautintoja ja viihdettä. Elämän tärkein asia on työnteko, jota he pitävät jumalallisena kutsumuksenaan. Juuri ruumiillista, fyysistä työtä pidetään suuressa arvossa, koska elämän helpottaminen erilaisilla nykyajan apuvälineillä, esimerkiksi sähköllä, johtaa ihmisen heidän mielestään laiskuuteen ja toimettomuuteen. Se on amishien mukaan itsestään paholaisesta.
Niinpä amishien taloista ei löydy televisiota, tietokoneita eikä hälytyslaitteita tai muitakaan sähkölaitteita. Joissakin amish-yhteisöissä sähköä on luvallista käyttää, mutta vain jos kykenee tuottamaan sen itse. Kodeissa ei siten ole sähköllä toimivia kodinkoneita, ja kaasua käytetään yleisesti valaisemiseen ja lämmittämiseen. Perheessä voi olla esimerkiksi yksi kaasuvalaisin, jota siirretään tarpeen mukaan huoneesta toiseen. Taskulamppuja on luvallista käyttää.
Ohiossa ja Pennsylvaniassa, joissa toimivat amishien suurimmat yhteisöt, hevoskärryt ovat tavallinen näky. Auton käyttö ei ole sallittua. Kulkuvälineenä potkulaudat ovat hyväksyttyjä mutta ei polkupyörä.
Kiinnostavaa on, että amishit eivät hyväksy soittimia. Ainakin kaikkein vanhoillisimpien ryhmien piirissä niitä pidetään paheksuttavina, maallisina kapineina. Soittamista pidetään ihmistä itseään korostavana, joka johtaa ihmisen synnilliseen ylpeyteen. Tämä rikkoo amishien nöyryyden vaatimusta.
Väkivallattomuuden ihanteeseen liittyy amishien pasifismi, mutta myös kielto kasvattaa viiksiä. Viikset liitetään 1700-luvun sotilaiden ulkoasuun ja siihen, että amishit olivat historian eri vaiheissa vihan ja vainon kohteena. Sen sijaan parta on tavallinen, ja amish-miehen odotetaan kasvattavan parran mentyään naimisiin. Amishit menevät naimisiin 19-25-vuotiaina ja 90 % aikuisista on naimisissa. Avioerot ovat harvinaisia ja johtavat yhteisöstä erottamiseen.
Vaatteet valmistetaan itse ja kaikki pukeutuvat samanlaisiin vaatimattomiin asuihin lapsesta saakka. Naiset pitävät päähinettä, jolla ilmennetään alistumista miehen ja Jumalan edessä. Korut ja myös kokovartalopeilit ovat kiellettyjä, jotta ihminen ”ei ylpistyisi”. Naiset eivät leikkaa hiuksiaan eivätkä meikkaa.
Ylpistymisen välttämiseksi amishit eivät myöskään yleensä rakenna omia kirkkoja, vaan jumalanpalvelukset pidetään yksityiskodeissa. Opin yksityiskohdat ja varsinkin sallitut ja kielletyt asiat saattavat kuitenkin vaihdella paljonkin eri amishiyhteisöissä.
Uskon opit siirretään seuraavalle sukupolvelle osana elämäntapaa kotien arjessa, hartauksissa ja jumalanpalveluksissa sekä lasten koulutuksessa. Elämäntapasääntöjä nimitetään sanalla ”Ordnung”, Säännöt. Rikkomusten tekijöitä kuulustellaan koko seurakunnan edessä. Sääntöjen erityispiirre on, settä niitä ei ole missään olemassa kirjoitettuna. Ne opitaan yhteisössä osana elämäntapaa ja näkymätöntä normistoa.
Amishien perheiden lapset käyvät uskonliikkeen omia kouluja, joiden opetuksessa noudatetaan liikkeen käsityksiä ja oppeja mahdollisimman pitkälle. Kouluissa ei esimerkiksi opeteta fysiikkaa, kemiaa eikä biologiaa, koska niiden katsotaan olevan epäkristillisiä. Oppilaille opetetaan etenkin maataloutta, käsitöitä ja liikkeenhoitoa. Koulua käydään tavallisesti vain kahdeksan luokkaa ja sen katsotaan riittävän. Ajatellaan, että ”liiallinen” opiskelu vieraannuttaisi ruumiillisesta työnteosta. On selvää, että opiskelu opettaa ihmistä myäs ajattelemaan kriittisesti sitä mitä hänelle opetetaan, ja silloin tietenkin liikkeen yhtenäisyys voisi joutua koetukselle. Joisakinliberaaleimmmissa yhteisössiä nuorilel järjestetään jatko-opintoja kahdeksan vuoden jälkeen, ja joissakinyhteisössiä lapset saavat käydä tavallista julkista koulua.
Hutteriittien tausta
Hutteriittien uskonliike syntyi näitä aikaisemmin, jo 1520-luvulla Etelä-Saksassa. Liike joutui riitoihin alueen katolilaisuuden kanssa. Uskonsota oli todellista veristä sotaa, jossa uusien uskonryhmien johtajien henki oli konkreettisesti uhattuna. Yksi liikkeen johtajista, Jacob Hutter, kärsi marttyyrikuoleman, hänet poltettiin roviolla Innsbruckissa vuonna 1536, monien muiden herätysjohtajien tapaan. Protestanttien ja katolilaisten ryhmien välillä vallitsi siis viha, mutta lisäksi ankaria kiistoja syntyi myös eri pietistiryhmien ja muiden protestanttien kesken. Mielenkiintoista on että sekä Luther ettäMelanchton hyväksyivät pietistiryhmiin kohdistuneen väkivallan, julmat kidutukset ja teloitustuomiot, ja perustelivat niitä teologisesti. Tästä on yhä tänä päivänä jälkiä Tunnustuskirjoissa. Vuonna 2010 luterilaiset kirkot pyysivät julkisesti anteeksi silloisia anabptisteja edustavalta mennoniittiyhteisöltä sitä, että luterilaisen uskon oppi-isät asettuivat kannattamaan kidutusta ja teloituksia.
Sittemmin hutteriitit muuttivat paikasta toiseen useasti. Ensin he asettuivat Määrin alueelle, siirtyivät vainojen takia Slovakiaan, ja lopulta nykyiseen Romaniaan (Valakian alueelle). He kohtasivat vainoa sielläkin, ja lopulta liikkeen johto päätti viedä väen Amerikkaan. Kaikkiaan 800 hutteriittia muutti siirtolaisina Yhdysvaltoihin 1870-luvulle saakka.Valtaosa hutteriiteista elää nykyisin Kanadan puolella. He ovat perustaneet siirtokuntia (Bruderhof) myös Afrikkaan (Nigeriaan) ja Japaniin. Hutteriitteihin kuuluvia uskovaisia on nykyisiin kaikkiaan 35000 – 40000.
Yhtäläisyyksiä ja eroja
Hutteriitit, amishit ja mennoniitit ovat lestadiolaisittain kiinnostavia siitä syystä, että niillä on samantyyppinen seurakuntaoppi, samantyyppisiä perinnäissääntöjä, ja luterilaisesta kansankirkosta erottuva opetus, elämäntapa ja kulttuuri, joka perustuu pitkälle menneen ajan käytäntöihin. Samoin opetus eri sukupuolten tehtävistä ja oikeuksista on pitkälle samankaltainen. Juuri vahva yhteisöllisyys ja ihmisen identiteetin kehittyminen ja kytkeytyminen tiiviisti uskonryhmään on leimallista kaikille näille ryhmille. Samoin se, että elämäntapasääntöjä ei ole olemassa kirjallisessa muodossa, vaan ne siirretään yhteisön perinteenä arjen elämäntavassa. Lapset omaksuvat ne niin varhain että niiden kyseenalaistaminen on jokseenkin vaikeaa.
Kyse on kasvatuskristillisyydestä, ts. lapset kasvatetaan yhteisön jäseniksi koko lapsuuden ajan, erillään muusta yhteiskunnasta. Tähän vertautuvat SRK:n rakentama oma lapsi- ja nuorisotyön organisaatio ja toimintamuodot.
Hutteriittien, amishien ja mennoniittien uskonkäsitykseen sisältyy ehkäisy- ja televisiokielto, ja niiden lisäksi valokuvaus ja vyön käyttö ovat kiellettyjä. Kuvantekokielto nousee Raamatusta, jossa kielletään tekemästä kuvaa Jumalasta.
”Älä tee itsellesi patsasta äläkä muutakaan jumalankuvaa, älä siitä, mikä on ylhäällä taivaalla, älä siitä, mikä on alhaalla maan päällä, äläkä siitä, mikä on vesissä maan alla. Älä kumarra äläkä palvele niitä, sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, olen kiivas Jumala. Aina kolmanteen ja neljänteen polveen minä panen lapset vastaamaan isiensä pahoista teoista, vaadin tilille ne, jotka vihaavat minua.” (2. Moos. 20: 4-5)
Kuvaa vältettiin tästä syystä varmuuden vuoksi kokonaan satojen vuosien ajan kristinuskossakin. On tunnettua, että lestadiolaisuudessa vieroksuttiin valokuvaamista vielä 1900-luvun alussa. Islamilaisuudessa kuvakielto on yhä voimakas, kuten on nähty. Jälkiä kuvaan kohdistuvasta epäluulosta on nykyisessä SRK-opissakin.
Kanadassa on muuten jouduttu hiljattain selvittelemään maan oikeusoppineiden voimin sitä miten hutteriiteille järjestetään ajokortit. Kaikkiin ajokortteihin velvoitettiin liitettäväksi valokuva.
Erojakin lestadiolaisuuteen nähden on. Hutteriittien uskonto edellyttää alkuseurakunnan mallin mukaista omaisuuden yhteisomistusta. He elävät kymmenien perheiden yhteisöinä, jotka omistavat yhdessä maan. Kaikki tekevät työtä maanviljelyksen parissa. Uskonto kieltää osallistumisen sotaan ja sotilaskoulutukseen. Hutteriitit, Amishit ja mennoniitit ovat aseistakieltäytyjiä, joski tosinaan jotktu osallistuvat siviilipalvelukseen.
Miehet ja naiset pukeutuvat perinteiseen asuun, jo lapsesta saakka. Arjessa on tiukkoja sääntöjä ja niiden rikkomisesta seuraa julkinen häpeärangaistus, samaan tapaan kuin vanhoillislestadiolaisten hoitokokuksissa. Perheet ovat luonnollisesti suuria samoin kuin lestadioalisilla, koska ehkäisyn on tulkittu olevan syntiä.
Hutteriittien piirissä ehkäisyn kieltoa perusteltiin aluksi niin, että ehkäisy selitettiin murhan synniksi. Sittemmin kantaa on jossain määrin lievennetty, ja sallitaan silloin kun se on terveyden kannalta lääketieteellisesti arvioiden välttämätöntä. Asennoitumisessa näyttää tapahtuneen samansuuntainen kehitys kuin vanhoillislestadiolaisuudessakin.
Hutteriitit ovatkin olleet vuosikymmeniä väestötieteilijöiden vakioesimerkki maailman korkeimmasta hedelmällisyydestä (hedelmällisyysikäistä naista kohden luku on yli 9). Hutteriittinainen synnyttää tutkimusten mukaan 9 – 11 lasta. Voi olla että vanhoillislestadiolaiset pääsevät tätäkin korkeampaan lukuun, mutta toisaalta, vanhoillislestadiolaisten keskuudessa hajonta perhekoon suhteen on laajempi. Vl-nainen synnyttää 4 – 10 lasta, ja suuremmatkaan perheet eivät ole harvinaisia. Asiaa on tutkittu vasta vähän (Terämä 2010).
Amerikkalaistutkimusten mukaan 1980-luvulta lähtien hutteriittinaisista kolmannes tosiasiassa käyttää jotakin ehkäisymenetelmää. Myös liikkeen johto on vahvistanut tämän. Vanhoillislestadiolaisuudessa on tunnistettu se, että nuoremmissa ikäluokissa ehkäisyn käyttöön ollaan siirtymässä mutta asiaa salaillaan liikkeen sisällä.
Hartaushetki kuuluu jokaisen päivän ohjelmaan, ja sunnuntaisin osallistutaan kirkonmenoihin. Hutteeriitit suhtautuvat epäluuloisesti yleiseen koulutukseen ja opinkäyntiin. He ovatkin järjestäneet itse koulut lapsilleen, omine opettajineen. Koulunkäynti lopetetaan jo noin 15-vuotiaana, minkä jälkeen nuori siirtyy tekemään työtä yhteisössä. Aivan viime aikoina yhteisöissä on alettu perustaa myös lukiotason kouluja.
Kuorotoiminta ja musiikki ylipäätään näyttää olevan tärkeä harrastus. Kuorot voivat olla suuriakin, jopa 150 laulajan ryhmiä. Netistä voi kuunnella kuoronäytteitä ja hankkia levyjä. Vanhoillislestadiolaisuudessa kuoroharrastus oli yleistä 1930-1960-luvulla. Kun liikkeen maallikkolinja voitti 1960-luvun kiistoissa, myös kuoroharrastus leimattiin kyseenalaiseksi. Kirkkokuorotoiminta kiellettiin. SRK:n puhujienkokous julisti kuroharrastuksen synniksi virallisesti puhujienkokouksessa vuonna 1972, ja silloin monien kuoroharrastus loppui kokonaan. Kuorot alkoivat elpyä vasta 2000-luvulla liikkeen opistoissa aloitetun kuorotoiminnan myötä.
Hutteriittien sisäisessä kielenkäytössä ja nimityksissä kuuluu yhä sellainenn vanhan saksankielen muoto, joka oli käytössä 1500-luvulla. Uskonnon kieli on edelleen vanha saksa, samaan tapaan kuin myös amisheilla ja mennoniiteilla, mutta nykyisin lapsille opetetaan myös englantia.
Joidenkin amish- ja mennoniittiyhteisöjen kohdalla voidaan puhua onnistuneesta perinteen kaupallistamisesta, sillä monilla alueilla yhteisö saa suuren osan elannostaan matkailusta ja yhteisölle tyypillisten perinnekäsityö- ja elintarviketuotteiden kaupasta.
Joitakin vuosia sitten tuli puheeksi vanhoillislestadiolaisten tuttavien kanssa hutteriittien, mennoniittien ja amishien elämäntapa, kun jotkut tutut olivat matkoillan tutustuneet asiaan. Yllättäen tuttavani kieltäytyivät silloin yksinkertaisesti uskomasta, että näitä ryhmiä olisi todella olemassakaan. Heidän käsityksensä mukaan koko maailmassa vain vanhoillislestadiolaisilla on näitä ”oikeita” uskonkuuliaisuuden sääntöjä kuten television ja ehkäisyn kielto, jotka heidän mukaansa juuri ovat ”oikean uskon” tunnusmerkkejä. Monelle voi olla outoa , että samoja ihanteita ja normeja on käytössä muillakin uskonnollisilla ryhmillä.
Vaikuttaa siltä, että vanhoillislestadiolaisuuden, amishien, hutteriittien ja mennoniittien yhteiset juuret löytyvät aatteellisesti keskieurooppalaisesta pietismistä. Toimintatapojen osalta mallit ovat samoja kuin muuallakin patriarkaalisessa, yksinvaltaisessa vallankäytössä ja yksilöihin kohdistetussa kontrollissa.
Sekin yhteinen piirre näillä ryhmillä on, että niihin ei yleensä liity uusia jäseniä aikuisena.
Lähetystyötä juurikaan kohdisteta ulkopuolisille, vaan toiminta keskittyy oman piirin sisälle. Sen sijaan ne kasvattavat itse omat jäsenensä perheissä, ja perheet ovat tietysti suuria koska ehkäisyä ei sallita.
Vanhoillislestadiolaisuudessa tämä on julkisesti myönnettykin. Dosentti, FT Seppo Lohi totesi vuonna 2003 MTV3:n haastattelussa, että juuri syntyvyyden säännöstelyn kiellolla on ratkaiseva merkitys vl-liikkeen jäsenmäärälle :
– Jos säännöstelemättömyydestä luovuttaisiin, vanhoillislestadiolaisuus katoaisi viidenkymmenen vuoden sisällä.
Mutta tosiaan käykää itse blogissa lukemassa lisää, erittäin hyvä blogi kyseessä: https://freepathways.wordpress.com/
Väestötiede 
Entäs lapsien raiskaus ja koulukiusaus?
TykkääTykkää