Myytit osa 1

Myytit

Myytit saivat alkunsa siitä, että peräkkäiset sukupolvet kertoivat tarinoita nuotion ääressä, ja eräillä seuduilla suullinen perinne on edelleen voimissaan. Kirjoitustaidon keksimisen jälkeen ihmiset alkoivat kirjata myyttejä muistiin ja mukailla niitä uusin tavoin: niistä tehtiin esimerkiksi näytelmiä, runoja tai romaaneja. Osa maailman merkittävimmistä kirjallisuudesta Homeroksen kreikkalaisista eepoksista varhaisten islantilaisten kirjoittajien saagoihin saakka perustuvat paljon vanhempiin, alkuaan suullisesti välitettyihin myytteihin. Koska myyttien alkuperä on suullinen, ne eivät ole muuttumattomia. Jokaista on kerrottu yhä uudelleen ja muunneltu. Monista myyteistä ei ole yhtä ainoaa ”oikeaa” versiota. Jumalan nimi vaihtuu heimosta toiseen, tarinan käänne selitetään eri kansanryhmissä eri tavoin.

Kosmos ja ihmiset

Näennäisen loputtomasta muuntelusta huolimatta myyteissä on yleisiä teemoja. Lähes jokainen myytti alkaa universumin synnystä. Usein salaperäinen luoja ottaa ensimmäisen askeleen, ehkäpä jumala luo itsensä tahdoinvoimallaan. Hän saattaa kohdata myös kosmisen munan. Eräässä kiinalaisessa luomismyytin muunnelmassa jumala Pan Gunin pitää rikkoa tälläinen muna luodakseen maan ja taivaan. Toisinaan luojan täytyy noutaa maata alkumeren syvyyksistä – kuten monissa intiaanimyyteissä. Joissakin myyteissä maailma on nais- ja miespuolisen luojan jälkeläinen. Usein ihmiset tulevat kuvaan paljon myöhemmin. Heidät muovataan savesta tai veistetään puusta.

Kiinalainen jumala Pan Gun kuvassa

Jumalat ja niiden voimat

Useimmissa kulttuureissa on on suuri määrä jumalia tai henkiä – toisinaan tuhansia, koska henkiä on kaikkialla. Esimerkiksi Japanissa tai Afrikassa jokaisella kivellä, purolla, järvellä ja kukkulalla on voi olla oma henkensä. Monet henget ovat paikallisia jumaluuksia, joita palvovat lähistöllä asuvat ihmiset. Auringolla, merellä, taivaalla, vuorilla ja joilla on jumalansa. Tietyt jumalat suojelevat metsästystä, maanviljelyä, rakkautta, synnytystä, sotaa ja kuolemaa. Monissa myyteissä esiintyy voimiltaan yli-inhimillisiä kuolevaisia jotka selviytyvät mahdottomista tehtävistä. Heidän saavutuksensa on usein niin suuria, että kuoltuaan heistä tulee jumalia.

Merkittävimpiä jumalia ovat luonnonvoimien varsinkin aurinon ja sateen jumalat. Sato riippuu heidän tahdostaan, ja siksi auringon ja sään jumalat ovat usein kaikista jumalista arvostetuimpia. He ovat äärettömän vaikutusvaltaisia esim. Kreikkalaisten taivaan jumala Zeus. Osa tunnetuimmista myyttisistä teemoista liittyvät luonnonvoimiin. Eri puolilla maailmaa vihaiset jumalat aiheuttivat tulvan ja joskus tuhosivat ihmiset yhtä perhettä lukuunottamatta ennenkuin palauttivat maailman ennalleen. Tälläiset tarinat selittävät luonnonkatastrofeja ja saavat ihmiset kunnioittamaan jumalia, etteivät nämä vihastuisi.

Kreikkalainen taivaanjumala Zeus kuvassa.

Myyttien tärkeys

Myytit vahvistavat kertojiensa kulttuurista identiteettiä. Australian Aboriginaaleilla luomismyytit kertovat esi-isien lisäksi reiteistä, joita he kulkivat luodessaan luonnon muodostumia: maa, sen asukkaat ja heidän myyttinsä liittyvät erottomasti yhteen. Myytit olivat yhtä tärkeitä antiikin kreikkalaisille, jotka nimesivät suurimman kaupunkinsa Ateenan sen suojelusjumalan Athenen mukaan, inkoille, jotka uskoivat hallitsijoiden polveutuvan itse auringonjumalasta, ja muinaisnorjalaisille, joiden soturit jäljittelivät mahtavaa Odinia. Myytit ovat peräisin ihmisten sekä luonnon ja henkien maailman läheisestä suhteesta – joka on monilta kadonnut.

Pohjois-Eurooppalaiset myytit

Tanskalaiset, norjalaiset ja ruotsalaiset viikinkiryöstäjät saivat 700-luvun lopun ja 1000-luvun alun välisenä aikana mainetta armottomilla hyökkäyksillään Länsi-Euroopan rannikkojen yhteisöjä vastaan ja uskaliailla tutkimusmatkoillaan merikelpoisilla laivoilla. Vaikka nämä pohjanmiehet kehittävät riimuiksi kutsun, kulmikkaisiin symboleihin perustuvan kirjoitusjärjestelmän, he eivät aluksi tuottaneet mainittavaa kirjallisuutta. Heille oli kuitenkin rikas suullinen perimätieto. Tarinoita jumalista levitettiin lähinnä suullisesti. Luostareiden munkit kirjoittivat joitakin myyttejä muistiin jo 700-luvulla, mutta useimmat saatiin talteen ensimmäisen kerran 1200-luvulla. Tuohon aikaan mennessä viikingit olit valloittaneet Islannin, ja islantilaiset kirjoittajat taltioivat muinaisnorjalaisten eeppisiä myyttejä ja perinteitä. Heidän merkittävimpiin tuotoksiin kuuluvat Proosa-Edda, johon Snorri Sturluson kokosi kaiken muinaisnorjalaisista myyteistä tietämänsä, ja tuntemattoman tekijän Runo-Edda, joka sisältää lisää tarinoita. Muut islantilaiset kirjoittajat keksivät proosamuotoisia saagoja eli tarinoita, jotka kertovat merkittävien sukujen teoista ja ovat mytologian ja historian sekoituksia.

Muinaisnorjalaiset myytit ja kulttuuri vaikuttivat vuosisatoja. Anglosaksit, jotka tulivat Manner-Euroopasta ja asettuivat Englantiin 400-luvulla, kertoivat tarinoita, jotka olivat peräisin Skandinaviasta ja joskus jopa sijoittuvat sinne. Tunnetuin esimerkki on anglosaksinen runoelma Beowulf, mielikuvituksellinen taru sankariteoista ja hirviöiden tappamisesta tanskalaisten ja gööttien, oletettavasti ruotsalaisten keskuudessa. Keski-ajalla muinaisnorjalaiset myytit levisivät myös Saksaan. Siellä kertomukset sankareista, esimerkiksi muinaisnorjalaiseen Sigurdiin perustuvassa Siegfriedistä, antoivat vaikutteita lukuisille runolijoille ja näytelmäkirjailijoille.

Suuret muinaisnorjalaiset myytit käsittelevät laajoja teemoja teemoja: kosmoksen luomista, jumalien sotia tai maailmanloppua. Ne kertovat myyttisistä olennoista jättiläisistä kääpiöihin jotka elävät oman maailmamme eli Midgårdin rinnakkaismaailmoissa. Todellinen mytologinen maailma kohtaavat Valhallassa, ylijumala Odinin suuressa salissa, jossa kuolleiden inhimillisten sankareiden sielut saavat taivaallisen palkintonsa.

Kuvassa viikinkejä, muinaisnorjalaisten juttuja.

Pohjois-Euroopan muissa osissa oli omat myyttinsä ja legendojen perinteet. Yksi monimuotoisimmista oli Suomessa. Suuri määrä myyttejä universumin luomisesta ja ensimmäisten jumalien seikkailuista välitettiin suullisesti sukupolvelta toiselle. Vasta 1800-luvulla Elias Lönnrot kirjoitti tarinat muistiin ja kokosi niistä vaikuttavan runollisen eepoksen, Kalevalan. Tästä tarinankerronnan mestarinäytteestä tuli suomalaisen kansallistunteen symboli, ja se on käännetty monille kielille.

Kuvassa suomalaisen mytologian Väinämöinen

F.-M. Bergouniouxin ja Joseph Goetzin Primitive and Prehistoric Religions (1966) esittelee nimensä mukaisesti esihistoriallisia ja primitiivisiä uskonnon muotoja.

Mesoliittinen kausi eli keskimmäinen kivikausi alkoi suunnilleen jääkauden väistyessä. Ihminen oli metsästäjä-keräilijä, jolla oli käsitys kuoleman jälkeisestä elämästä ja sielun kuolemattomuudesta. Kalmistoista on löydetty sidottuja ja rampautettuja luurankoja; tulkinnan mukaan tarkoitus on ollut estää näitä palaamasta elävien keskuuteen. Kuolleita on tietysti myös lepytelty uhrilahjoin. Lepyttely ei ole kuitenkaan rajautunut pelkästään ihmisiin, sillä myös eläimiä on haudattu huolellisesti. Tappaminen on usein henkisesti raskasta, ja metsästäjät sovinnon hengessä ovat sitten pitäneet mm. peijaisia. Patsaat, kaiverrokset ja pääkallokokoelmat antavat viitteitä kulteista, mutta niiden sisällöstä Bergouniouxilla ei ole paljoakaan sanottavaa.

[Neolithic man] needed the sun whose benign influence could make the harvest grow and the needed to be fertile since sterility could weaken a tribe so that it became vulnerable to any attack.

Auringonpalvonta, joka nousi kukoistukseen pronssikaudella, sai alkunsa kuitenkin jo neoliittisella kaudella eli uudemmalla kivikaudella. Samaan aikaan ihmiset pystyttivät megaliitteja eli suuria kiviä tai kivirakennelmia, kuten Stonehenge. Tigriksen ja Portugalin väliin jäävällä alueelta on löydettyjä muodokkaita naispatsaita on pidetty Äitijumalattarena. Tästä sitten kehittyi myöhemmin Magna Mater eli Kybele eli Gaia.
Primitiivisistä uskonnoista kirjalla on huomattavasti enemmän sanottavaa. Goetz ensin pahoittelee sanan ”primitiivinen” käyttöä: sitä on lopultakin vaikea määritellä, vaikka kirjoitustaidon puutetta pidetään yhtenä merkittävänä tekijänä (inkoja ei pidetä kuitenkaan primitiivisinä vaikka kirjoitusta ei sellaisenaan ollut). Goetz jakaa tarkasteltava kansat neljään: keräilijöihin (satunnaista metsästystä, ei perhettä laajempaa sosiaalista rakennetta, ei mainittavia työkaluja), erikoistuneisiin metsästäjiin (erikoistumista päällikön johtamia heimoja), paimentolaisiin ja viljelijöihin, ja tarkastelee sitten erilaisten uskonnollisten ilmiöiden esiintymistä näiden parissa.

Primitiivinen teismi uskoo yliluonnolliseen persoonaan, usein taivaan isään (engl. sky god), joka on vastuussa maailman luonnista ja ympäristön elinvoimasta. Tämä jumala on lähellä, ja uskonnolla on keskeinen osa ihmisten, esim. keräilijöiden, arkielämässä. Erikoistuneempien kulttuurien yksinkertaisen deismin jumala on etäisempi ja luomansa maailman ulkopuolella. Taivaan isä vetäytyy taka-alalle, kuten kreikkalaisten Ouranos, jääden nuorempien jumalten varjoon, mutta palaa esiin, kun jotakin tärkeää on vaaka-laudalla ja kaikki muu pettää. Jumalten kehitys on rinnakkainen yhteiskunnalliselle kehitykselle.

Goetzin mukaan paras maaperä animismille on viljelijöiden parissa. Metsästäjä-keräilijä tuntee ympäristönsä ja tietää asioiden hyvät ja huonot käyttötavat, mutta paikoilleen asettunut viljelijä jakaa maailman tuttuun (kylä ja pellot) sekä vieraaseen ja pelottavaan (metsät ja vuoret). Vieraasta ja sen alueen hengistä kasvaa viljelijälle uhka, jota täytyy lepyttää uhrein. Goetz muistuttaa, että maanviljelyn keksiminen oli naisten ansiota tai syytä; monet myytit, eivät vähiten Raamatun paratiisin tapahtumat, säilyttävät muiston tästä. Viljelijöiden parissa maan ja naisten hedelmällisyyden assosiointi johtaa jumalatarkultteihin ja -uskontoihin. Nämä ovat kaukana pullantuoksuisista äideistä vaan ovat arvaamattomia, elämästä ja kuolemasta päättäviä jumalattaria (Miten kävi Catulluksen runon Attisin?). Maanviljely, kuten metsästyskin, on väkivaltaa. Sitä ovat Karen Armstronginkin mainitsemat veriset pellot (Fields of Blood).

Edistyksellisyys on vanhan kumoamista. Polyteismi, synkretia ja uudet jumalat peittivät alleen vanhat uskonnot. Vanhat myytit, joita sittemmin päädyttiin kritisoimaan, eivät puhuneet jumalista vaan elämästä ja maailmasta ja ihmisen paikasta siinä. Polyteismin myötä jumalista tuli kuitenkin persoonia. Samalla jumalilta riisuttiin esimerkillisyys ja moraalisuus. Niinpä kreikkalaisen pantheonin jumalat alkoivat koohottaa omia etujensa ja oikkujensa perässä paljon sivuilleen katsomatta.

The result like most syncretisms is disastrous; the Greeks in judging their gods were ignorant of the historical vicissitudes of which they were the result. They condemned their ancestors without understanding them.

Goetzin mukaan tuskin yksikään nykyisistä uskonnoista on ”puhdas” synkretiasta, uskontojen sekoittumisesta. Polyteismi on hänen mielestään kömpelöin synkretian muoto.

http://nipvet.blogspot.fi/2015/11/primitive-and-prehistoric-religions.html